Kirjoituksia (blogi)

Toimenpidealoite: lisää viherrakentamista Suomeen

Jätin eduskunnalle juuri toimenpidealoittamiseen viherrakentamisen lisäämiseksi ja edistämiseksi Suomessa. Alla jättämäni aloitteen sisältö:

Eduskunnalle

Viherrakentaminen on keino parantaa kaupunkilaisten viihtyisyyttä, terveyttä ja hidastaa ilmastonmuutosta. Kasvillisuuden lisäämisellä kaupungissa on lukuisia eri hyötyjä ja siksi sitä pitäisi edistää entistä voimakkaammin.

Puiden istuttaminen on jopa aiemmin tiedettyä tehokkaampi keino hiilidioksidin poistamiseen ilmakehästä. Puiden ohella hiilinieluna toimivat muutkin kasvit, koska ne yhteyttävät ja tuottavat happea. Meidän pitäisikin lisätä kasvillisuutta kaikkialla, myös kaupungeissa.

Kaikille kaupunkilaiselle ei välttämättä tarjoudu helppoja mahdollisuuksia päästä metsään ja luontoon. Viherrakentamisella luontoa voitaisiin tuoda entistä enemmän osaksi myös kaupunkilaisten arkea. Mitä lähempänä viheralueet ovat ihmisten koteja, sitä enemmän niillä vieraillaan. Tutkimusten mukaan jo noin 300 metrin päässä asuminen vähentää viheralueella käymistä.  Kuitenkin kasvillisuuden lähellä olo on erittäin hyväksi terveydelle vähentäen esimerkiksi stressiä ja alentaen verenpainetta. Lisäksi kasvillisuus ja viherrakentaminen on omiaan vähentämään melua.

Kasvillisuus myös sitoo sateiden ja sulamisen synnyttämää hulevettä ja vähentää keväisen katupölyn määrää.  Istutukset ja monipuoliset viheralueet luovat lisäksi elinympäristöjä erilaisille hyönteisille – esimerkiksi äärimmäisen tärkeille pölyttäjille – ja monipuolistavat muutoinkin kaupunkien ekosysteemiä.

Viherrakentamisella on siis valtavasti erilaisia hyötyjä. Kaupungistuminen on alati kasvava trendi ja sen aiheuttamia haittoja voidaan tehokkaasti kompensoida panostamalla edelleen kaupunkien viherrakentamiseen.

Edellä olevan perusteella ehdotan

että hallitus ryhtyy toimenpiteisiin viherrakentamisen edistämiseksi suomalaisissa kaupungeissa.

Miten Helsingin kaupunki ja Suomen hallitus ovat varautuneet koronavirukseen?

Koronavirus on levinnyt jo useaan maahan ja on mahdollista, että siitä muodostuu epidemia myös meillä Suomessa. Runsaan matkailun vuoksi tautien siirtyminen toiselle puolelle maapalloa voi tapahtua nopeasti.

Monet kansalaiset ovat huolissaan sen suhteen, ovatko viranomaiset varautuneet epidemiaan Suomessa. Tietoja varautumisen käytännöntoimenpiteistä on annettu julkisuuteen niukasti ja se on omiaan lietsomaan huolestuneisuutta. Ehkä jotkut jopa hellivät ajatusta, että varautumistoimenpiteistä ei pitäisi turhia keskustella, jotta ihmiset eivät panikoisi. Sellainen suhtautuminen on kansalaisia aliarvioivaa ja holhoavaa ja täysin on väärä viestintästrategia nykymaailmassa.

Keskitetyn ja niukan tiedonvälityksen ajat ovat ohi. Ellei riittävää tietoa ole tarjolla luotettavista viranomaislähteistä, ihmiset etsivät sitä muualta ja varsinkin Internetistä. Riski valeuutisten ja propagandan leviämiselle on tällöin suuri. Joillakin tahoilla voi olla jopa halua käyttää tilaisuutta hyväksi ja lietsoa kansalaisten keskuudessa epäluottamusta viranomaisiin. Avoin ja runsas tiedotus olisi paras lääke sitä vastaan.

Moni kansalainen haluaisi tietää, mitä tapahtuu, jos ihmisiä on suuri joukko samaa aikaa sairaalahoidossa, karanteenissa tai tartuttajina. Miten esimerkiksi terveydenhuolto ja muut tärkeät peruspalvelut turvataan sellaisessa tilanteessa?

Jätin maanantaina Helsingin kaupungille kirjallisen kysymyksen, miten koronavirusepidemiaan on valmistauduttu ja miten kaupunki torjuu siihen liittyviä ongelmatilanteita ennalta. Toivon, että myös hallituksen toimesta kerrottaisiin, miten Suomessa on käytännössä varauduttu koronan kaltaiseen epidemiaan.

Kirjallinen kysymys aurinkoenergian edistämisestä

Jätin eduskunnalle kirjallisen kysymyksen aurinkoenergian edistämisestä. Kysymyksen sisältö alempana tässä blogipostauksessa.

Eduskunnan puhemiehelle

Suomessa aurinkoenergian hyödyntämistä on tutkittu ja edistetty jo 1970-luvun lopulta lähtien, mutta eteneminen on ollut kuitenkin hidasta aivan viime vuosiin saakka. Tähän ovat vaikuttaneet haasteellisemmat olosuhteet, mutta myös ennakkoluulot ja tukien alhaisuus useimpiin muihin EU-maihin verrattuna. Suomessa on kuitenkin pitkään ollut käytössä tuhansia verkon ulkopuolisia kesämökkien ja erilaisten teknisten kohteiden aurinkosähköjärjestelmiä. Aurinkolämpösovelluksia on myös rakennettu 1980-luvulta lähtien.

Varsinkin monet kotitaloudet ovat viime aikoina kiinnostuneet aurinkoenergiasta, kun sähkön kokonaishinta on noussut varsinkin sähkön siirron kustannusten myötä. Aurinkoenergialaitteet ovat myös kehittyneet merkittävästi alkuajoista. Yhä useampi on huomannut, että aurinkosähkö voi olla varteenotettava vaihtoehto energianlähteenä. Viime vuosina aurinkopaneeleja on hankittu myös isojen yritysten ja liikerakennusten sekä kuntien kiinteistöjen katoille ja nyt aurinkosähköjärjestelmiä voisi olla tulossa myös asuinkerrostaloihin.

Aurinkosähkön läpimurtoa suuressa mittakaavassa ei olla silti kaikesta potentiaalista huolimatta nähty Suomessa. Toisin kuin voisi kuvitella, meillä olisi kuitenkin hyvät mahdollisuudet aurinkosähkön käytölle. Maan pinnalle saapuva vuotuinen auringon säteilyenergia on Etelä-Suomessa samaa suuruusluokkaa kuin Pohjois-Saksassa, Pohjois-Suomessa vähän vähemmän. Vain ajoitus on Suomessa erilainen – meillä tuotto painottuu enemmän kesäaikaan.

Suomessa on myös kasvava joukko aurinkoenergia-alan yrityksiä, jotka pyrkivät kasvamaan niin koti- kuin vientimarkkinoillakin. Kotimarkkinoiden kasvu on jo hieman parantanut alan pk-yritysten tilannetta. Lisäksi Suomessa on useita suuria aurinkosähkön parissa toimivia yrityksiä, jotka tähtäävät kasvuun kansainvälisillä markkinoilla. Toisin sanoen aurinkosähköön perustuvan teknologian kehittämiseen liittyisi myös merkittäviä taloudellisia mahdollisuuksia. Konkreettiset ja vaikuttavat teot aurinkosähkön edistämiseksi yhteiskunnan puolesta näyttävät kuitenkin puuttuvan.

Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 §:ään viitaten esitän asianomaisen ministerin vastattavaksi seuraavan kysymyksen:

Mitä hallitus on tehnyt aurinkovoiman edistämiseksi Suomessa?

Taloudellinen itsenäisyys on tasa-arvon perusta turvapaikanhakijoillakin

Turvapaikanhakijoille maksettavissa tuissa on nykyään kummallinen piirre: Perheen tuet maksetaan yleensä miehen tilille, eikä hänen vaimollaan ole välttämättä lainkaan rahaa omassa käytössään. Tämä käytäntö ei edusta pohjoismaista käsitystä sukupuolten välisestä tasa-arvosta. Teinkin eduskunnalle toimenpidealoitteen, että nämä tuet pitäisi tietenkin maksaa jokaisen aikuisen omalle henkilökohtaiselle pankkitilille. Taloudellinen itsenäisyys on tasa-arvon olennainen perusta.

Turvapaikanhakija, joka on saapunut Suomeen, on siis oikeutettu vastaanottorahaan sekä käyttörahaan. Rahan maksamisessa noudatetaan soveltuvin osin toimeentulotukilakia. Sen mukaan tuki maksetaan sen hakijalle hänen ja hänen perheensä elatukseen.

Lähtökohtaisesti perheelle myönnetään yksi prepaid-kortti sille, joka toimii perhekuntakohtaisen vastaanottorahahakemuksen hakijana. Korttijärjestelmässä ei ole rinnakkaiskorttimahdollisuutta, mutta kortinhaltija voi myöntää korttinsa käyttöoikeuden myös vastaanottokeskuksen asiakkuudessa olevalle puolisolleen. Myös maahan yksin saapunut alaikäinen, vähintään 13-vuotias, turvapaikanhakija voi saada oman prepaid-kortin.

Samoin kuin toimeentulotuessa, perhe voi itse määritellä, kuka on vastaanottorahan hakija ja kenen tilille se maksetaan. Vastaanottorahan hakija on useimmiten mies ja se maksetaan useimmiten miehen tilille. Tähän voivat olla syynä kulttuuriset tekijät, joiden mukaan miestä pidetään ns. perheen päänä. Tällöin hänen tililleen maksetaan sekä hänen omansa, mutta myös puolison ja mahdollisten lasten rahat. Näin siitä huolimatta, että perheen äiti yleensä vastaa sekä ruokahuollosta, että esimerkiksi lasten vaatetuksesta ja tarvikkeista.

Nämä käytännöt ovat omiaan lisäämään valmiiksi heikossa asemassa olevan naisen taloudellista riippuvaisuutta miehestään vieraassa maassa. Esimerkiksi edellä mainittuun prepaid-korttiin voi saada käyttöoikeuden vain hakijan suostumuksella. Jos hakija ei anna suostumustaan, toinen puoliso on täysin riippuvainen hakijasta. Samoin toimitaan usein myös toimeentulotuen maksamiseen liittyen. Tämä ei ole oikein.

Vastaanottorahan hakemisen ja maksamisen käytännöt eivät saisi entisestään vahvistaa sukupuolten välistä epätasa-arvoa turvapaikanhakijoiden perheissä. Vastaanottokeskusten ei pidä omalla toiminnallaan vahvistaa puolisoiden välistä taloudellista riippuvuutta, vaan asettaa yksilöt tasavertaiseen asemaan. Suomen hyvinvointivaltion tukipalvelut lähtevät yksilöstä. Tänne tuleville turvapaikanhakijoille on myös annettava heti alusta asti vahva viesti siitä, että sukupuolten välillä vallitsee tasa-arvo.

Edellä olevan perusteella ehdotin toimenpidealoitteessani, että hallitus ryhtyisi toimenpiteisiin vastaanottorahan sekä toimeentulotuen maksamiseen liittyvien käytäntöjen muuttamiseksi ja ohjeistaisi maksut maksettavaksi aikuisille henkilöille heidän omille henkilökohtaisille tileilleen. Ehdotin lisäksi, että perheen alaikäisten lasten rahat pitäisi maksaa perheen äidin tilille.

Taustaa:

Turvapaikanhakija, joka on saapunut Suomeen, on oikeutettu vastaanottorahaan sekä käyttörahaan kansainvälistä suojelua hakevan vastaanotosta sekä ihmiskaupan uhrin tunnistamisesta ja auttamisesta säädetyn lain nojalla.

  • Vastaanottorahan määrä on vastaanottorahan perusosalla katettavien menojen ja vähäistä suurempien terveydenhuoltomenojen sekä käytettävissä olevien tulojen ja varojen erotus.
  • Vastaanottorahan perusosa kuukautta kohti on:

1) yksin asuvalla ja yksinhuoltajalla 290 euroa, ateriapalvelut tarjoavassa vastaanottokeskuksessa 85 euroa;
2) muulla kuin 1 kohdassa tarkoitetulla 18 vuotta täyttäneellä 245 euroa, ateriapalvelut tarjoavassa vastaanottokeskuksessa 70 euroa;

3) perheensä kanssa asuvalla lapsella 185 euroa, ateriapalvelut tarjoavassa vastaanottokeskuksessa 55 euroa.

  • Vastaanottorahaa hakevan ja hänen perheensä tulot ja varat otetaan huomioon vastaanottorahaa myönnettäessä toimeentulotuesta annetussa laissa (1412/1997) säädetyllä tavalla.
    Käyttöraha
  • Jos vastaanottokeskus järjestää täyden ylläpidon, johon sisältyvät 19 §:ssä tarkoitetut vastaanottorahan perusosalla ja täydentävällä vastaanottorahalla katettavat menot ja vähäistä suuremmat terveydenhuoltomenot, ilman huoltajaa olevalle lapselle myönnetään vastaanottorahan sijasta käyttöraha
  • Ilman huoltajaa olevan alle 16-vuotiaan lapsen käyttöraha kuukautta kohti on 25 euroa ja 16 vuotta täyttäneen 45 euroa. Käyttöraha voi olla myös tätä pienempi, jos se on perusteltua lapsen ikä ja kehitystaso huomioon ottaen.

Lähde: Laki kansainvälistä suojelua hakevan vastaanotosta sekä ihmiskaupan uhrin tunnistamisesta ja auttamisesta (746/2011)

Mitä parkkipaikan pitäisi maksaa?

Töölönkadulla vuosi sitten valmistuneeseen autojen parkkihalliin ei ole tullut tarpeeksi asiakaita ja se kumisee tyhjyyttään. Alueen asukas kirjoitti Helsingin Sanomien mielipidepalstalla, että yksityinen halliyrittäjä P-Töölö perii pysäköintiluvasta liian kallista kuukausimaksua. Halli tarjoaa sekä lyhytaikaista pysäköintiä että pitkäaikaista pysäköintiä 250-295 euron kuukausihintaan.

Vertailuna voi todeta että kaupungin myöntämät asukaspysäköintiluvat maksavat kantakaupungissa tänä vuonna 28 euroa kuukaudessa ja ensi vuonna 30 euroa. Kauempana keskustasta eli esimerkiksi Munkinseudulla ja Lauttasaaressa hinta on 14 euroa ja ensi vuonna 15 euroa kuukaudessa. Hintaero on siis todellakin huima.

Toisaalta kaupungin asukaspysäköintitunnuksen ostaminen ei tarkoita sitä, että kadulta löytyisi autolle parkkipaikka. Päinvastoin on erittäin mahdollista, että ei löydy, sillä kaupunki myy enemmän pysäköintitunnuksia kuin mitä kadunvarressa on parkitilaa. Parkkihalli takaa asiakkaalleen aina varman pysäköintimahdollisuuden.

Parkkipaikkoja on myös yksittäisten taloyhtiöiden hallussa. Yksittäisiä autotalleja on Oikotiellä vuokrattavana kaikille halukkaille noin 200 euron kuukausihintaa vastaan Töölössä. Taloyhtiöiden asukkailleen tarjoamat tallipaikat ovat yleensä merkittävästi halvempia. Varsinkin pihoilla sijaitsevia ulkoparkkipaikkoja saa Helsingissä vuokrattua jopa asukaspysäköintitunnuksen hintaan.

Mikä näistä erilaisista pysäköintimahdollisuuksista on siis hinnoiteltu väärin ja mikä hinta on oikealla tasolla? Kysymys ei ole helppo. Itse uskon markkinatalouteen ja siihen, että oikea hinta saadaan markkinoilla kysynnän ja tarjonnan kohdatessa. Hinta, jolla parkkipaikka menee kaupaksi, ja jolla se halutaan myydä tai vuokrata, on se oikea hinta.

Jos parkkihallin perimä hinta parkkipaikoistaan on liian korkea, asiakkaat eivät ole halukkaita maksamaan palvelusta. Jos taas kaupungin asukaspysäköintitunnuksen ostaa useampi ihminen kuin paikkoja on edes saatavilla, sen hinta on tämän logiikan mukaan liian alhainen. Varsinkin taloyhtiöt perivät tämän logiikan mukaan aivan liian alhaisia hintoja pysäköintioikeudesta talonsa pihalla ja autotalleissa, sillä usein taloyhtiöissä on pitkä jono parkkipaikkojen saamiseksi.

Taloyhtiöiden osakkaat voivat kuitenkin melko helposti itse vaikuttaa näihin taloyhtiönsä perimiin maksuihin yhtiökokouksessa. Kaupungin toiminta ei ole markkinaehtoista, vaan keskitettyä suunnittelua. Kaupunkiympäristövirastossa ei ole tällä hetkellä käynnissä valmistelua asukaspysäköintimaksujen korottamiseksi, mutta jossain vaiheessa siihen ollaan kuulemma ryhtymässä.

On selvää, että Helsingissä pitää voida ajaa myös autolla. Vaikka pääkaupungin julkinen liikenne on hyvää muihin kuntiin verrattuna, niin kyllä monet helsinkiläisetkin tarvitsevat autoa esimerkiksi työmatkoihinsa, mökkireissuille ja harrastuksiin kulkemiseen. Ei ole realistista ajatella, että yksityisautoilijat häädettäisiin pois edes kaupungin keskustasta. Esimerkiksi taannoinen idealistinen kokeilu autottomasta asuintalosta Kalasatamassa ei toteutunut, kun ilman parkkipaikkoja rakennetun kerrostalon asukkailla oli silti autot ja he vain pysäköivät niitä luvattomiin paikkoihin.

Autopaikkoja siis tarvitaan, mutta ne on hinnoiteltava oikein. Lupia pitäisi myös olla vain sen verran kuin paikkojakin on. Rakennusvirastossa ideoitiin aikoinaan jonkinlaista asukaspysäköintipörssiä, jossa pysäköintilupia voisi ostaa ja myydä reaaliaikaisesti, mutta sen toteuttaminen todettiin kuitenkin liian haastavaksi käytännössä. Jokin vastaava markkinaehtoisempi hinnoittelumalli olisi joka tapauksessa parempi kuin nykyinen.

Hyvää 20-lukua kaikille! Tällainen oli edellinen 20-luku Helsingissä

Helsingissä tapahtui isoja muutoksia varsinkin liikenteen suhteen edellisellä 20-luvulla sata vuotta sitten, kun autoja alkoi ilmestyä kaduille ja syrjäyttää hevoset kulkupeleinä. Auto oli vielä harvinainen, mutta nopeasti yleistyvä näky. Vuonna 1925 Helsingissä oli jo 2000 autoa. Liikennenopeudet olivat Helsingissä henkilöautoilla 30 km/h ja maantiellä 55 km/h. Todellisuudessa moni ajoi ylinopeutta jopa 80 km/h. Tiet olivat huonokuntoisia, niissä oli kuopppia ja hevosenkenkien nauloja, joten niitä alettiin päällystää uudella katupinnoitteella asfaltilla.

Liikennepoliiseja ilmestyi kaduille 20-luvun alussa ja he ohjasivat liikennettä vilkkaimmissa risteyksissä, kuten Aleksanterinkadulla, entisellä Mannerheimintiellä eli Heikinkadulla ja Kaisaniemenkadulla. Vuoden 1923 liikenneohjesääntö velvoitti risteykseen saapuvaa autoilijaa antamaan kädellään kääntymismerkki, mikä rauhoitti liikennettä ja teki siitä turvallisempaa.

Liikenteen ohjausta valoilla arasteltiin ja siihen ryhdyttiin Töölössä varovaisesti kokeilumielessä. Arkadiankadun risteykseen Läntiselle viertotielle, jolla nimitettiin Mannerheimintietä Töölön tullille asti, pystytettiin ”katuliikenneloisto” eli Töölön majakka, jonka tarkoitus oli ohjata autoja oikeille kaistoille pimeään aikaan. Kaupunki ei uskaltanut itse ottaa vastuuta tuosta uudesta ja kenties jopa liikenneonnettomuuksia aiheuttavasta keksinnöstä, joten ensimmäisen loistavan liikennemerkin joutui toteuttamaan yksityinen yritys.

Pysäköintipaikoista oli pulaa jo sata vuotta sitten, varsinkin autotalleista. Vuonna 1924 Töölöntorille suuniteltiin monikerroksista parkkitaloa, jonne autot ajaisivat spiraalimaista ramppia pitkin. Autopaikkoja oli tarkoitus vuokrata yksityisille autonomistajille. Parkkipaikoista oli huutava pula ja niiden rakentamista perusteltiin sillä, että ”Töölössä asuu jo nykyään satakunta autonomistajaa”. Luvallisia kadunvarsipysäköintipaikkoja oli tuolloin vain kymmenen kadun varrella Helsingissä.

Rattijuoppous oli iso ongelma 1920-luvulla ja monen ajolupa laitettiinkin kuivumaan sen vuoksi. Vuonna 1926 säädettiin tarkemmin ajoluvan myöntämisedellytyksistä. Ajokorttihakemukseen piti liittää raittiustodistus, jonka myönsi kaupungin raittiuslautakunta, joka haastatteli kaikki ajokorttia hakeneet. Taksilupia myönnettiin kolmessa kategoriassa: I luokassa eli hienommissa autoissa”, II luokassa eli pienemmissä autoissa ja Fordeissa, mikä oli III luokka.

Kaiken kaikkiaan Helsinki oli edellisellä 20-luvulla pikkuhiljaa kansainvälistyväksi kasvava pääkaupunki, jossa sekä juhlittiin salakapakoissa että urheiltiin Eläintarhan urheilukentällä ja Yrjönkadun uudessa uimahallissa. Jos 20-luvun ajankuva kiinnostaa lisää, niin suosittelen kaikille lämpimästi luettavaksi Mikko-Olavi Seppälän kirjaa Suruton kaupunki – 1920-luvun iloinen Helsinki, johon tämäkin kirjoitus perustuu. Siinä on myös hienoja valokuvia sadan vuoden takaisesta kaupungista.

Loppu koulukiusaamiselle

MLL:n ja Vaasan yliopiston toteuttama ja Kunnallisalan kehittämissäätiön rahoittama Pelastakaa koulukiusattu -tutkimuksen mukaan Suomen peruskouluissa toistuvan kiusaamisen kohteiksi joutuu keskimäärin 6–10 prosenttia oppilaista päivittäin. Suomalainen oikeusjärjestelmä ja koulujen kyky puuttua ongelmiin on koulukiusaamisen kohdalla puutteellista.

Keskimääräistä yleisemmin viikoittaista kiusaamista kokevat kouluterveyskyselyn mukaan nuoret, joiden äidin koulutustaso on enintään perusaste, jotka ovat ulkomaalaistaustaisia, joilla on jokin fyysinen tai kognitiivinen toimintarajoite ja jotka on sijoitettu kodin ulkopuolelle. Tulosten mukaan vaikuttaa siltä, että fyysinen väkivalta koulukiusaamisen muotona on jopa hieman kasvussa, myös esimerkiksi rahaa tai tavaraa varastetaan tulosten mukaan aiempaa useammin.

Vakavimmissa tilanteissa pitäisi puhua koulukiusaamisen sijasta kouluväkivallasta. Kiusaaminen on rikollista toimintaa, kun se täyttää lainsäädännössä rikokselle asetetut tunnusmerkit. Kiusaamiseen voidaan soveltaa mm. kunnianloukkaukseen, laittomaan uhkaukseen, lievään pahoinpitelyyn ja pahoinpitelyyn liittyviä lainpykäliä. Myös kiusaajan rikoskumppanina, avunantajana ja yllyttäjänä toimiminen ovat lain mukaan rangaistavia tekoja. Lisäksi ”koulu”-liite sanassa on myös harhaanjohtava, sillä kiusaaminen voi tapahtua myös esimerkiksi koulumatkoilla tai muuten koulutilojen ulkopuolella.

Koulussa kiusatuksi tulleet oppilaat kertovat, että aikuiset eivät aina ole puuttuneet kiusaamiseen. Opettajat tarvitsisivat lisää keinoja kiusaamisen havaitsemiseen ja kiusaamisen ehkäiseminen vaatii pitkäjänteistä työtä ja yhteistyötä koulun, kouluterveydenhuollon ja kodin välillä. Myös muut oppilaat voivat saada kiusaamisen loppumaan. Kun pieni, mutta arvostettu ryhmä oppilaita siirtyy kiusatun puolelle, on mahdollista, että muutkin avaavat silmänsä.

Erään koulukiusatun lapsen isä soitti minulle ja kertoi, että hänen kokemuksensa mukaan koulukiusaamisesta kannattaa tehdä rikosilmoitus, sillä vain poliisien juttutuokio kiusaajien kanssa oli saanut kiusaamisen loppumaan. Lisäksi hän kiinnitti huomiota siihen, että KiVa koulu-ohjelman portaat puuttumiselle ovat liian moninaiset ja lievät ja että jämäkämpiin toimiin pitäisi ryhtyä jo aikaisemmassa vaiheessa. Hän toivoi myös, että kiusaajan vanhemmat pitäisi voida velvoittaa osallistumaan koulun palaveriin kiusaamisesta, he eivät välttämättä saavu niihin paikalle ollenkaan. Lopuksi hän toivoi, että olisi mahdollisuus erottaa kiusaaja koulusta rehtorin päätöksellä edes määräajaksi, kuten vaikka kahdeksi kuukaudeksi.

Nykyiset kurinpitotoimet erittäin raaoissa kiusaamistapauksissa ovatkin riittämättömiä tekijän kannalta, eivätkä ne korjaa uhrille aiheutunutta vahinkoa tai anna uhrille riittävää suojaa. Äärimmäisissä tilanteissa, joissa ainoaksi toimivaksi ratkaisuksi on nähty siirtää oppilas toiseen kouluun, on lähtijä yleensä ollut uhri. Se asettaa jo ennestään vaikeassa asemassa olevan uhrin kohtuuttomaan tilanteeseen, kun hän joutuu siirtymään täysin uuteen sosiaaliseen ympäristöön. Olisi oikeudenmukaisempaa, että koulua joutuisi vaihtamaan kiusaaja. Se antaisi niin uhrille kuin koko yhteisölle oikeanlaisen signaalin ihmisarvon kunnioittamisesta ja sosiaalisesta kanssakäymisestä.

Selvitettäessä ratkaisua siihen, kumman osapuolista on tarpeen vaihtaa koulua, pitää tavoitteena olla uhrin paluu mahdollisimman normaaliin arkeen. Pitää huomioida ja painottaa uhrin toive joko jäädä nykyiseen kouluun tai siirtyä uuteen kouluun, ja sen toiveen tulee olla pohjana korjaaville toimenpiteille. Lähtökohtaisesti, jos katsotaan, että koulunvaihto on ratkaisu, pitäisi koulunvaihtajan olla kiusaaja.

Niinpä tein eduskunnassa toimenpidealoitteen siitä, että hallitus ryhtyy toimenpiteisiin lainsäädännön korjaamiseksi siten, että oppilaan opetuksen järjestämispaikkaa voidaan perustellusta opetuksen järjestämiseen liittyvästä syystä vaihtaa, jotta hänen toiselle koulun oppilaalle aiheuttamansa merkittävä ruumiillinen tai henkinen vahinko saadaan loppumaan. Oppilaalle ja hänen vanhemmilleen on varattava tilaisuus tulla asiassa kuulluksi ja mahdollisesta uuden koulupaikan määräämisestä on ilmoitettava kunnan sosiaalihuollon viranomaisille.

Kirjoitus on alunperin julkaistu Iltalehden blogissani.

Lisää viherrakentamista Helsingin katukuvaan

Tein kaupunginvaltuustossa aloitteen, että Helsinki lisäisi kasvillisuuden määrää katujen varrella yhteistyössä muiden toimijoiden, kuten yritysten ja järjestöjen, kanssa. On tutkittu, että puiden istuttaminen on eräs tehokkaimmista keinoista torjua ilmastonmuutosta. Viheralueet lisäävät myös ihmisten viihtyvyyttä kaupunkioloissa ja vähentävät katupölyn määrää. Kukkaistutukset tuovat lisäksi elinmahdollisuuksia hyönteisille ja monipuolistavat kaupungin ekosysteemiä.

Helsingin katukasvillisuuden lisäämisen voisi toteuttaa kannustamalla taloyhtiöitä ja muita rakennuksia lisäämään julkisivuihinsa viherelementtejä esimerkiksi Lontoon mallin mukaan. Kivijalkakauppoja voisi kannustaa sijoittamaan liikkeen sisäänkäynnin viereen kukkaistutuslaatikon. Kaupunki voisi selvittää mahdollisuudet lisätä jalkakäytäville viherrakennelmia, istuttaa kaupunkiin lisää puita esimerkiksi yhteistyössä yritysten ja hyväntekeväisyysjärjestöjen kanssa ja muuttaa paikoittain nurmikkopeitteitä kukkiviksi luonnonkasviniityiksi.

Lontoon kaupunki uutisoi syyskuussa lahjoittavansa asukkaille maksutta viherkasvien istutussettejä yhdessä hyväntekeväisyystyötä tekevien yritysten kanssa. Tavoitteena on, että lontoolaiset istuttaisivat kaupunkiin enemmän viherkasveja ja kukkia ja auttaisivat tekemään Lontoosta vehreämmän asuinympäristön. Istutussetit pitävät sisällään istutuspurkin ja kasvin, joka soveltuu kasvamaan esimerkiksi ikkunalaatikossa tai ovensuussa.

Lontoo tiedotti myös lisäävänsä kaupunkiin jopa 95 000 uutta puuta tänä syksynä tavoitteena luoda kaupungille asema ”kansallispuistokaupunkina”. Sen tiimoilta hyväntekeväisyysorganisaatio lahjoittaa kymmeniä tuhansia puuntaimia paikallisten yhteisöjen ja esimerkiksi koulujen istutettavaksi. Syksyllä järjestetään myös ”istuta puu”- teemaviikon tapahtumia.

Puiden istuttaminen on keskeisessä asemassa myös Baker Streetin kaupunginosan ”katuarboretumissa”. Kaupunginosahanke sisältää puiden ohella myös muunlaista viherrakentamista, kuten pensaiden ja pikkukasvien lisäämistä katukuvaan. Kukkaruukut ovenpielissä ja ikkunoiden alla tuovat kasvillisuutta katutiloihin, joissa puut eivät mahdu kasvamaan. Rakennusten julkisivuihin toteutetaan viherseiniä julkisivusta irti rakennettavan kehikon varassa kiipeävillä köynnöskasveilla.

Pienet viheristutukset ympäri kaupunkia torjuvat ilmastonmuutosta, vähentävät katupölyä ja lisäävät viihtyisyyttä. Kasvit monipuolistavat myös kaupungin ekosysteemiä ja tarjoavat elinympäristöjä perhosille ja muille hyönteisille. Helsinki on jo nyt vehreä kaupunki, mutta voisimme olla sitä vieläkin enemmän. Helsingin kannattaisi lisätä viherrakentamista ja kukkaloistoa varsinkin alueilla, joilla katupölyn määrä on suuri.

Hiljaisuus perheväkivallan ympäriltä pitää rikkoa – YK:n ja UN Womanin maailmanlaajuinen kampanja naisiin kohdistuvan väkivallan lopettamiseksi

Alkuun on hyvä selventää, mitä lähisuhdeväkivalta tarkoittaa. Sitä on esimerkiksi puolisoon tai lapseen kohdistuva väkivalta ja kunniaväkivalta. Väkivalta voi olla fyysistä, kuten tönimistä tai kiinnipitämistä, lyömistä ja kuristamista, tai henkistä, kuten kontrollointia, pelottelua, nimittelyä ja alistamista. Väkivalta voi olla myös seksuaalista tai taloudellista. Perheväkivalta ei liity mihinkään sosioekonomisiin tekijöihin, vaan sitä on kaikenlaisissa perheissä riippumatta esimerkiksi kulttuurista tai perheen taloudellisesta asemasta.

Vuoden 2014 EU:n laajuisen selvityksen mukaan Suomi on naisille yksi Euroopan väkivaltaisimpia maita. EU:n perusoikeusviraston selvityksessä mitattiin naisten kokemaa fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa. Nykyisen tai entisen kumppanin tekemänä väkivaltaa oli kokenut suomalaisista naisista: 5 % viimeisen vuoden aikana ja 31 % elämänsä aikana (15-vuotta täytettyään). Vaikka Suomi onkin monella mittarilla turvallinen maa, mutta meillä on Euroopan toiseksi vaarallisimmat perheet.

Ratkottaessa erotilanteissa lasten huoltajuus- ja tapaamiskysymyksiä pitäisi aina ottaa huomioon se, että vanhempien välillä tapahtunut väkivalta kohdistuu aina myös lapseen. Jokaisella on oikeus turvalliseen, väkivallattomaan kotiin. Jos perheessä on vanhempien välillä väkivaltaa, se kohdistuu aina myös perheessä asuvaan lapseen.

Väkivallan näkeminen ja kuuleminen aiheuttaa lapsessa samantapaisia oireita kuin fyysinen väkivalta. Väkivallan seuraaminen sivusta on lapsesta pelottavaa ja hämmentävää. Lapsi ahdistuu nähdessään, kuinka omaa vanhempaa tai sisarusta satutetaan. Hän voi myös pelätä, että joutuu itse väkivallan kohteeksi. Väkivallan kohdistuminen muihin perheenjäseniin on vaikutuksiltaan yhtä vahingollista kuin lapsi itse olisi väkivallan kohteena. Vaikka lapset eivät ole paikalla väkivaltatilanteessa, he usein kuulevat ja oppivat aavistamaan tapahtuneen.

Moni luulee, että väkivalta liittyisi huono-osaisuuteen. Siksi varsinkin ns. hyvissä perheissä lähisuhdeväkivalta on vaarassa jäädä piiloon. On ongelmallista, että merkittävä osa lähisuhdeväkivallasta jää tunnistamatta. Sitä ei voi havaita uhrin tai tekijän olemuksesta tai ulkonäöstä, vaan se tapahtuu piilossa katseilta ja korvilta yksityisessä tilassa ja jää usein salaisuudeksi. Fyysistä väkivaltaa edeltää aina henkinen väkivalta, kuten uhrin syyllistäminen tapahtuneesta. Se mutkistaa myös uhrin kykyä tunnistaa väkivaltaa. Monissa ennakkoluuloissa lähisuhdeväkivaltaan liittyy myös oletus, että uhri olisi provosoinut väkivallan tekijää.

Lähisuhdeväkivalta pitäisi oppia tunnistamaan paremmin mm. sosiaali- ja terveydenhuollossa. Moni uhri ei oma-aloitteisesti kerro kokemuksistaan, vaan ammattilaisten on osattava kysyä niistä suoraan. Vastuu perhe- ja lähisuhdeväkivallan tunnistamisessa on paitsi poliiseilla, joiden täytyy aina vakavasti puuttua tilanteisiin, joissa henkilö hakee apua perheväkivaltaan, myös neuvoloissa, kouluterveydenhuollossa ja sairaaloissa, joissa väkivallan merkit pitää tunnistaa paremmin. Myös täysin ulkopuolinen henkilö voi ilmoittaa poliisille havaitsemansa pahoinpitelyn ja vähintään auttaa uhria ottamaan asia puheeksi ja ohjaamaan avun piiriin.

Monet ihmiset pohtivat, miksi väkivaltaa kokeva ei lähde suhteesta. Siihen on monia syitä. Väkivaltaa käyttävä pyrkii hallitsemaan puolisoaan ja yhteistä arkea. Pitkään jatkuessaan väkivallan kohteen usko itseen, omiin kykyihin, mahdollisuuksiin ja voimavaroihin voi selvästi alentua. Kun omanarvon tunne ja itseluottamus on alentunut, on väkivallan tekijän helpompi hallita uhria.

Väkivallan kokemiseen liittyy vahvasti häpeä – uhrin häpeä ettei hän ole kyennyt eroamaan ja tekijän häpeä teoistaan. Uhri saattaa myös pelätä, ettei hänen kertomaansa uskota. Maahanmuuttajanaisilla kynnys hakea apua on korkea myös siksi, jos vastassa ovat kielivaikeudet, suomalaisen kulttuurin ja naisten oikeuksien heikko tuntemus ja kulttuuri, jossa perheväkivaltaa pidetään perheen sisäisenä asiana.

Päihde- ja mielenterveysongelmista kärsivien perheiden lapset tarvitsevat apua

20.11. vietetään kansainvälistä lasten oikeuksien päivää. Jokaisella lapsella on oikeus olla lapsi ja viettää turvallinen lapsuus turvallisten aikuisten kanssa. Joskus lapsuus kuitenkin loppuu liian aikaisin, kun lapsi joutuu ottamaan ikätasoonsa nähden liikaa vastuuta – pahimmillaan jopa huolehtimaan yksin perheestään. Yksi mahdollinen syy tällaiseen on vanhempien mielenterveys- tai päihdeongelma.

Mielenterveysomaisten keskusliitto FinFamin mukaan joka neljäs lapsi elää perheessä, jossa vanhempi kärsii hoitoa vaativasta mielenterveys- tai päihdeongelmasta. Tällaisissa perheissä lapsista tulee usein vanhempiensa jaksamisesta ja perheen asioista huolehtivia ”pikkuaikuisia”, joiden omat tarpeet jäävät huomiotta. Lapsi voi kokea perheen tilanteesta voimakasta häpeää ja haluaa usein peitellä kodin ongelmia viimeiseen saakka. Tämä voi entisestään lisätä lapsen riskiä sairastua itse mielenterveyden ongelmiin: mielenterveysongelmista kärsivien lapsiomaiset sairastuvat yhä nuorempana. Mielenterveysongelmat siirtyvätkin usein sukupolvelta toiselle ja vanhempien mielenterveysongelmat lisäävät riskiä sairastumiseen ja syrjäytymiseen myös heidän lastensa aikuisiällä.

Kun aikuinen saa tarvitsemaansa apua, olisi tärkeää, että koko perhettä hoidettaisiin yhdessä. Jos sairastuneen perheessä on lapsia, tulisi heidät erityisesti huomioida ja kartoittaa heidän avuntarpeensa. Lapsille on myös tärkeää kertoa avoimesti – heidän oman kehitystasonsa mukaisesti – mistä on kysymys: sairaudessa ei ole mitään hävettävää ja vanhempi on nyt avun piirissä. Omien tunteiden tunnistaminen ja sanoittaminen on joskus vaikeaa jopa aikuisille, saati sitten pienille lapsille. Sairastuneiden perheiden lasten on tärkeää saada apua omien tunteidensa tunnistamiseen ja niistä puhumiseen.

Sairastuneiden perheiden lapsilta ei saa sulkea silmiä, vaikka he eivät osaisi tai haluaisi itse pyytää apua. Lapsi ei myöskään aina oirehdi tavalla, joka olisi helppo huomata. Välillä huoli vanhempien jaksamisesta piilotetaan hyvään koulumenestykseen ja pärjäämiseen, niin ettei kukaan vain puuttuisi tilanteeseen, vaikka todellisuudessa lapsi kaipaisikin aikuisten huomaavan hänen hätänsä. Siksi on tärkeää, että lapset kohdataan aidosti ja heille annetaan mahdollisuus puhua tunteistaan turvalliselle aikuiselle. Lapsiomaisen ei saa antaa muuttua näkymättömäksi, vaan häneltä tulee jaksaa kerta toisensa jälkeen kysyä ”Miten menee?”, kunnes lapsi uskaltaa antaa rehellisen vastauksen.

Jokainen aikuinen voi kantaa huolta ja vastuuta ympärillä olevista lapsista.

Lapsella on oikeus olla lapsi ja meidän aikuisten on tämä turvattava. Lapset ja heidän tukemisensa tulee ottaa kiinteäksi osaksi mielenterveysongelmaisten vanhempien paranemisprosessia. Kun vanhempi saa apua, eivät lapsen kokemat traumat katoa, vaan toipuminen voi vastaa alkaa. Varmistetaan, että jokainen lapsi saa tähän toipumiseen tarvitsemansa tuen – ei siirretä mielenterveyden ongelmia seuraaville sukupolville.