Helsingissä tapahtui isoja muutoksia varsinkin liikenteen suhteen edellisellä 20-luvulla sata vuotta sitten, kun autoja alkoi ilmestyä kaduille ja syrjäyttää hevoset kulkupeleinä. Auto oli vielä harvinainen, mutta nopeasti yleistyvä näky. Vuonna 1925 Helsingissä oli jo 2000 autoa. Liikennenopeudet olivat Helsingissä henkilöautoilla 30 km/h ja maantiellä 55 km/h. Todellisuudessa moni ajoi ylinopeutta jopa 80 km/h. Tiet olivat huonokuntoisia, niissä oli kuopppia ja hevosenkenkien nauloja, joten niitä alettiin päällystää uudella katupinnoitteella asfaltilla.
Liikennepoliiseja ilmestyi kaduille 20-luvun alussa ja he ohjasivat liikennettä vilkkaimmissa risteyksissä, kuten Aleksanterinkadulla, entisellä Mannerheimintiellä eli Heikinkadulla ja Kaisaniemenkadulla. Vuoden 1923 liikenneohjesääntö velvoitti risteykseen saapuvaa autoilijaa antamaan kädellään kääntymismerkki, mikä rauhoitti liikennettä ja teki siitä turvallisempaa.
Liikenteen ohjausta valoilla arasteltiin ja siihen ryhdyttiin Töölössä varovaisesti kokeilumielessä. Arkadiankadun risteykseen Läntiselle viertotielle, jolla nimitettiin Mannerheimintietä Töölön tullille asti, pystytettiin ”katuliikenneloisto” eli Töölön majakka, jonka tarkoitus oli ohjata autoja oikeille kaistoille pimeään aikaan. Kaupunki ei uskaltanut itse ottaa vastuuta tuosta uudesta ja kenties jopa liikenneonnettomuuksia aiheuttavasta keksinnöstä, joten ensimmäisen loistavan liikennemerkin joutui toteuttamaan yksityinen yritys.
Pysäköintipaikoista oli pulaa jo sata vuotta sitten, varsinkin autotalleista. Vuonna 1924 Töölöntorille suuniteltiin monikerroksista parkkitaloa, jonne autot ajaisivat spiraalimaista ramppia pitkin. Autopaikkoja oli tarkoitus vuokrata yksityisille autonomistajille. Parkkipaikoista oli huutava pula ja niiden rakentamista perusteltiin sillä, että ”Töölössä asuu jo nykyään satakunta autonomistajaa”. Luvallisia kadunvarsipysäköintipaikkoja oli tuolloin vain kymmenen kadun varrella Helsingissä.
Rattijuoppous oli iso ongelma 1920-luvulla ja monen ajolupa laitettiinkin kuivumaan sen vuoksi. Vuonna 1926 säädettiin tarkemmin ajoluvan myöntämisedellytyksistä. Ajokorttihakemukseen piti liittää raittiustodistus, jonka myönsi kaupungin raittiuslautakunta, joka haastatteli kaikki ajokorttia hakeneet. Taksilupia myönnettiin kolmessa kategoriassa: I luokassa eli hienommissa autoissa”, II luokassa eli pienemmissä autoissa ja Fordeissa, mikä oli III luokka.
Kaiken kaikkiaan Helsinki oli edellisellä 20-luvulla pikkuhiljaa kansainvälistyväksi kasvava pääkaupunki, jossa sekä juhlittiin salakapakoissa että urheiltiin Eläintarhan urheilukentällä ja Yrjönkadun uudessa uimahallissa. Jos 20-luvun ajankuva kiinnostaa lisää, niin suosittelen kaikille lämpimästi luettavaksi Mikko-Olavi Seppälän kirjaa Suruton kaupunki – 1920-luvun iloinen Helsinki, johon tämäkin kirjoitus perustuu. Siinä on myös hienoja valokuvia sadan vuoden takaisesta kaupungista.