Alkuun on hyvä selventää, mitä lähisuhdeväkivalta tarkoittaa. Sitä on esimerkiksi puolisoon tai lapseen kohdistuva väkivalta ja kunniaväkivalta. Väkivalta voi olla fyysistä, kuten tönimistä tai kiinnipitämistä, lyömistä ja kuristamista, tai henkistä, kuten kontrollointia, pelottelua, nimittelyä ja alistamista. Väkivalta voi olla myös seksuaalista tai taloudellista. Perheväkivalta ei liity mihinkään sosioekonomisiin tekijöihin, vaan sitä on kaikenlaisissa perheissä riippumatta esimerkiksi kulttuurista tai perheen taloudellisesta asemasta.
Vuoden 2014 EU:n laajuisen selvityksen mukaan Suomi on naisille yksi Euroopan väkivaltaisimpia maita. EU:n perusoikeusviraston selvityksessä mitattiin naisten kokemaa fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa. Nykyisen tai entisen kumppanin tekemänä väkivaltaa oli kokenut suomalaisista naisista: 5 % viimeisen vuoden aikana ja 31 % elämänsä aikana (15-vuotta täytettyään). Vaikka Suomi onkin monella mittarilla turvallinen maa, mutta meillä on Euroopan toiseksi vaarallisimmat perheet.
Ratkottaessa erotilanteissa lasten huoltajuus- ja tapaamiskysymyksiä pitäisi aina ottaa huomioon se, että vanhempien välillä tapahtunut väkivalta kohdistuu aina myös lapseen. Jokaisella on oikeus turvalliseen, väkivallattomaan kotiin. Jos perheessä on vanhempien välillä väkivaltaa, se kohdistuu aina myös perheessä asuvaan lapseen.
Väkivallan näkeminen ja kuuleminen aiheuttaa lapsessa samantapaisia oireita kuin fyysinen väkivalta. Väkivallan seuraaminen sivusta on lapsesta pelottavaa ja hämmentävää. Lapsi ahdistuu nähdessään, kuinka omaa vanhempaa tai sisarusta satutetaan. Hän voi myös pelätä, että joutuu itse väkivallan kohteeksi. Väkivallan kohdistuminen muihin perheenjäseniin on vaikutuksiltaan yhtä vahingollista kuin lapsi itse olisi väkivallan kohteena. Vaikka lapset eivät ole paikalla väkivaltatilanteessa, he usein kuulevat ja oppivat aavistamaan tapahtuneen.
Moni luulee, että väkivalta liittyisi huono-osaisuuteen. Siksi varsinkin ns. hyvissä perheissä lähisuhdeväkivalta on vaarassa jäädä piiloon. On ongelmallista, että merkittävä osa lähisuhdeväkivallasta jää tunnistamatta. Sitä ei voi havaita uhrin tai tekijän olemuksesta tai ulkonäöstä, vaan se tapahtuu piilossa katseilta ja korvilta yksityisessä tilassa ja jää usein salaisuudeksi. Fyysistä väkivaltaa edeltää aina henkinen väkivalta, kuten uhrin syyllistäminen tapahtuneesta. Se mutkistaa myös uhrin kykyä tunnistaa väkivaltaa. Monissa ennakkoluuloissa lähisuhdeväkivaltaan liittyy myös oletus, että uhri olisi provosoinut väkivallan tekijää.
Lähisuhdeväkivalta pitäisi oppia tunnistamaan paremmin mm. sosiaali- ja terveydenhuollossa. Moni uhri ei oma-aloitteisesti kerro kokemuksistaan, vaan ammattilaisten on osattava kysyä niistä suoraan. Vastuu perhe- ja lähisuhdeväkivallan tunnistamisessa on paitsi poliiseilla, joiden täytyy aina vakavasti puuttua tilanteisiin, joissa henkilö hakee apua perheväkivaltaan, myös neuvoloissa, kouluterveydenhuollossa ja sairaaloissa, joissa väkivallan merkit pitää tunnistaa paremmin. Myös täysin ulkopuolinen henkilö voi ilmoittaa poliisille havaitsemansa pahoinpitelyn ja vähintään auttaa uhria ottamaan asia puheeksi ja ohjaamaan avun piiriin.
Monet ihmiset pohtivat, miksi väkivaltaa kokeva ei lähde suhteesta. Siihen on monia syitä. Väkivaltaa käyttävä pyrkii hallitsemaan puolisoaan ja yhteistä arkea. Pitkään jatkuessaan väkivallan kohteen usko itseen, omiin kykyihin, mahdollisuuksiin ja voimavaroihin voi selvästi alentua. Kun omanarvon tunne ja itseluottamus on alentunut, on väkivallan tekijän helpompi hallita uhria.
Väkivallan kokemiseen liittyy vahvasti häpeä – uhrin häpeä ettei hän ole kyennyt eroamaan ja tekijän häpeä teoistaan. Uhri saattaa myös pelätä, ettei hänen kertomaansa uskota. Maahanmuuttajanaisilla kynnys hakea apua on korkea myös siksi, jos vastassa ovat kielivaikeudet, suomalaisen kulttuurin ja naisten oikeuksien heikko tuntemus ja kulttuuri, jossa perheväkivaltaa pidetään perheen sisäisenä asiana.