Eduskunnassa kirjallinen kysymys koronasta tiedottamisesta

Jätin tiistaina päivällä tällaisen kirjallisen kysymyksen hallitukselle koronavirukseen varautumiseksi tehdyistä suunnitelmista tiedottamisesta

Eduskunnan puhemiehelle

Koronavirus on levinnyt jo useaan maahan ja on mahdollista, että siitä muodostuu epidemia myös meillä Suomessa. Monet kansalaiset ovat huolissaan sen suhteen, miten viranomaiset ovat varautuneet epidemiaan. Tietoja varautumisen käytännön toimenpiteistä on annettu julkisuuteen niukasti ja se on omiaan lietsomaan huolestuneisuutta. Keskitetyn ja niukan tiedonvälityksen ajat ovat ohi. Ellei riittävää tietoa ole tarjolla luotettavista viranomaislähteistä, ihmiset etsivät sitä muualta ja varsinkin Internetistä. Riski valeuutisten ja propagandan leviämiselle on tällöin suuri. Avoin ja runsas tiedotus on paras lääke sitä vastaan.

Moni kansalainen haluaisi nyt tietää, mitä tapahtuu, jos ihmisiä on suuri joukko samaa aikaa sairaalahoidossa, karanteenissa tai tartuttajina. Miten esimerkiksi terveydenhuolto ja muut tärkeät peruspalvelut turvataan sellaisessa tilanteessa ja miten hallitus aikoo tiedottaa varautumisesta? Epidemian ennaltaehkäisy olisi myös tehokkaampaa, jos kansalaiset otettaisiin mukaan varautumiseen. Ihmisiä askarruttavat tällä hetkellä hyvin yksinkertaiset arkielämään liittyvät käytännön kysymykset ja niihin toivotaan vastauksia. Halutaan tietää, miten toimia, jos epäilee itse tai perheenjäsenensä sairastuneen koronavirukseen. Epäselvyyttä vallitsee mm. siitä, pitäisikö jokainen yksittäinen koronavirustartunta pyrkiä diagnosoimaan testeillä, sillä kriteerit testaamiselle ovat varsin tiukat ja testejä onkin tehty toistaiseksi vain vähän. Vai olisiko järkevää, että lievästi sairastuneet eivät lainkaan lähtisi kuormittamaan terveyskeskuksia, vaan hoitaisivat itsensä kuntoon kotonaan, jos he pystyvät niin tekemään?

Onko hallitus esimerkiksi ohjeistamassa työnantajia siitä, että viruksen leviämisen ehkäisemiseksi työntekijöiden kannattaisi sairastaa ylähengitystietulehduksen kotonaan menemättä työpaikalle tai tarpeettomasti lääkärinvastaanotolle tartuttamaan muita, vai onko linjanveto kotiin jäämisen edellytyksistä ja mahdollisesta etätyöstä riippuvaista yksittäisistä työnantajista? Aikooko hallitus ohjeistaa kansalaisia siitä, pitäisikö esimerkiksi terveen oloisia lapsia viedä päiväkotiin tai kouluun, jos heidän perheenjäsenensä epäilee saaneensa koronavirustartunnan, vaikka viruksen testaamiselle annetut kriteerit eivät olisikaan täyttyneet?

Miten hallituksen suunnitelman mukaisesti toimittaisiin esimerkiksi sellaisessa aika yleisessä tilanteessa, jossa iäkkään kotona asuvan pariskunnan toisen osapuoli epäilee saaneensa koronavirustartunnan, ja hän toimii kotonaan käytännössä, mutta ei virallisesti, puolisonsa omaishoitajana? Eli tilanteessa, jossa sairastunut puoliso on käytännössä hoivannut toista ja huolehtinut siitä, että tämä muistaa mm. ottaa tärkeät lääkkeet ajoissa ja että hänen muutkin perustarpeensa täyttyvät. Mitä jos sairastuneen puolison tila ei sillä hetkellä vaadi sairaalahoitoa, tai jos koronavirustartuntaa ei ole edes virallisesti testeillä todettu, niin siirrettäisiinkö henkilöt kuitenkin asumaan johonkin ulkopuoliseen yksikköön, vai ohjeistettaisiinko heitä pärjäilemään kotonaan, mielellään karanteenissa? Onko resursseja tarpeeksi siihen, että esimerkiksi kunnan kotihoidon työntekijöitä saataisiin joustavasti avuksi tällaisen pariskunnan kotiin, vai toivottaisiinko vanhusten omaisten osallistuvan heidän hoivaansa, vaikka se voisi johtaa mahdollisen viruksen tarttumiseen myös heidän omiin perheenjäseniinsä?

Tällaiset arkiset ja kenties asiantuntijoiden mielestä itsestään selvät kysymykset askarruttavat monia suomalaisia. Olisi järkevää päästää yksityishenkilöt tietoisiksi valtakunnallisista suunnitelmista koronaviruksen varalta, siten he voisivat myös osaltaan edistää epidemiaan varautumista ja sen torjumista Suomessa.

Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 §:ään viitaten esitän asianomaisen ministerin vastattavaksi seuraavan kysymyksen:

Milloin ja miten hallitus aikoo tiedottaa koronavirukseen varautumiseksi tehdyistä suunnitelmista Suomessa?

Miten Helsingin kaupunki ja Suomen hallitus ovat varautuneet koronavirukseen?

Koronavirus on levinnyt jo useaan maahan ja on mahdollista, että siitä muodostuu epidemia myös meillä Suomessa. Runsaan matkailun vuoksi tautien siirtyminen toiselle puolelle maapalloa voi tapahtua nopeasti.

Monet kansalaiset ovat huolissaan sen suhteen, ovatko viranomaiset varautuneet epidemiaan Suomessa. Tietoja varautumisen käytännöntoimenpiteistä on annettu julkisuuteen niukasti ja se on omiaan lietsomaan huolestuneisuutta. Ehkä jotkut jopa hellivät ajatusta, että varautumistoimenpiteistä ei pitäisi turhia keskustella, jotta ihmiset eivät panikoisi. Sellainen suhtautuminen on kansalaisia aliarvioivaa ja holhoavaa ja täysin on väärä viestintästrategia nykymaailmassa.

Keskitetyn ja niukan tiedonvälityksen ajat ovat ohi. Ellei riittävää tietoa ole tarjolla luotettavista viranomaislähteistä, ihmiset etsivät sitä muualta ja varsinkin Internetistä. Riski valeuutisten ja propagandan leviämiselle on tällöin suuri. Joillakin tahoilla voi olla jopa halua käyttää tilaisuutta hyväksi ja lietsoa kansalaisten keskuudessa epäluottamusta viranomaisiin. Avoin ja runsas tiedotus olisi paras lääke sitä vastaan.

Moni kansalainen haluaisi tietää, mitä tapahtuu, jos ihmisiä on suuri joukko samaa aikaa sairaalahoidossa, karanteenissa tai tartuttajina. Miten esimerkiksi terveydenhuolto ja muut tärkeät peruspalvelut turvataan sellaisessa tilanteessa?

Jätin maanantaina Helsingin kaupungille kirjallisen kysymyksen, miten koronavirusepidemiaan on valmistauduttu ja miten kaupunki torjuu siihen liittyviä ongelmatilanteita ennalta. Toivon, että myös hallituksen toimesta kerrottaisiin, miten Suomessa on käytännössä varauduttu koronan kaltaiseen epidemiaan.

Taloudellinen itsenäisyys on tasa-arvon perusta turvapaikanhakijoillakin

Turvapaikanhakijoille maksettavissa tuissa on nykyään kummallinen piirre: Perheen tuet maksetaan yleensä miehen tilille, eikä hänen vaimollaan ole välttämättä lainkaan rahaa omassa käytössään. Tämä käytäntö ei edusta pohjoismaista käsitystä sukupuolten välisestä tasa-arvosta. Teinkin eduskunnalle toimenpidealoitteen, että nämä tuet pitäisi tietenkin maksaa jokaisen aikuisen omalle henkilökohtaiselle pankkitilille. Taloudellinen itsenäisyys on tasa-arvon olennainen perusta.

Turvapaikanhakija, joka on saapunut Suomeen, on siis oikeutettu vastaanottorahaan sekä käyttörahaan. Rahan maksamisessa noudatetaan soveltuvin osin toimeentulotukilakia. Sen mukaan tuki maksetaan sen hakijalle hänen ja hänen perheensä elatukseen.

Lähtökohtaisesti perheelle myönnetään yksi prepaid-kortti sille, joka toimii perhekuntakohtaisen vastaanottorahahakemuksen hakijana. Korttijärjestelmässä ei ole rinnakkaiskorttimahdollisuutta, mutta kortinhaltija voi myöntää korttinsa käyttöoikeuden myös vastaanottokeskuksen asiakkuudessa olevalle puolisolleen. Myös maahan yksin saapunut alaikäinen, vähintään 13-vuotias, turvapaikanhakija voi saada oman prepaid-kortin.

Samoin kuin toimeentulotuessa, perhe voi itse määritellä, kuka on vastaanottorahan hakija ja kenen tilille se maksetaan. Vastaanottorahan hakija on useimmiten mies ja se maksetaan useimmiten miehen tilille. Tähän voivat olla syynä kulttuuriset tekijät, joiden mukaan miestä pidetään ns. perheen päänä. Tällöin hänen tililleen maksetaan sekä hänen omansa, mutta myös puolison ja mahdollisten lasten rahat. Näin siitä huolimatta, että perheen äiti yleensä vastaa sekä ruokahuollosta, että esimerkiksi lasten vaatetuksesta ja tarvikkeista.

Nämä käytännöt ovat omiaan lisäämään valmiiksi heikossa asemassa olevan naisen taloudellista riippuvaisuutta miehestään vieraassa maassa. Esimerkiksi edellä mainittuun prepaid-korttiin voi saada käyttöoikeuden vain hakijan suostumuksella. Jos hakija ei anna suostumustaan, toinen puoliso on täysin riippuvainen hakijasta. Samoin toimitaan usein myös toimeentulotuen maksamiseen liittyen. Tämä ei ole oikein.

Vastaanottorahan hakemisen ja maksamisen käytännöt eivät saisi entisestään vahvistaa sukupuolten välistä epätasa-arvoa turvapaikanhakijoiden perheissä. Vastaanottokeskusten ei pidä omalla toiminnallaan vahvistaa puolisoiden välistä taloudellista riippuvuutta, vaan asettaa yksilöt tasavertaiseen asemaan. Suomen hyvinvointivaltion tukipalvelut lähtevät yksilöstä. Tänne tuleville turvapaikanhakijoille on myös annettava heti alusta asti vahva viesti siitä, että sukupuolten välillä vallitsee tasa-arvo.

Edellä olevan perusteella ehdotin toimenpidealoitteessani, että hallitus ryhtyisi toimenpiteisiin vastaanottorahan sekä toimeentulotuen maksamiseen liittyvien käytäntöjen muuttamiseksi ja ohjeistaisi maksut maksettavaksi aikuisille henkilöille heidän omille henkilökohtaisille tileilleen. Ehdotin lisäksi, että perheen alaikäisten lasten rahat pitäisi maksaa perheen äidin tilille.

Taustaa:

Turvapaikanhakija, joka on saapunut Suomeen, on oikeutettu vastaanottorahaan sekä käyttörahaan kansainvälistä suojelua hakevan vastaanotosta sekä ihmiskaupan uhrin tunnistamisesta ja auttamisesta säädetyn lain nojalla.

  • Vastaanottorahan määrä on vastaanottorahan perusosalla katettavien menojen ja vähäistä suurempien terveydenhuoltomenojen sekä käytettävissä olevien tulojen ja varojen erotus.
  • Vastaanottorahan perusosa kuukautta kohti on:

1) yksin asuvalla ja yksinhuoltajalla 290 euroa, ateriapalvelut tarjoavassa vastaanottokeskuksessa 85 euroa;
2) muulla kuin 1 kohdassa tarkoitetulla 18 vuotta täyttäneellä 245 euroa, ateriapalvelut tarjoavassa vastaanottokeskuksessa 70 euroa;

3) perheensä kanssa asuvalla lapsella 185 euroa, ateriapalvelut tarjoavassa vastaanottokeskuksessa 55 euroa.

  • Vastaanottorahaa hakevan ja hänen perheensä tulot ja varat otetaan huomioon vastaanottorahaa myönnettäessä toimeentulotuesta annetussa laissa (1412/1997) säädetyllä tavalla.
    Käyttöraha
  • Jos vastaanottokeskus järjestää täyden ylläpidon, johon sisältyvät 19 §:ssä tarkoitetut vastaanottorahan perusosalla ja täydentävällä vastaanottorahalla katettavat menot ja vähäistä suuremmat terveydenhuoltomenot, ilman huoltajaa olevalle lapselle myönnetään vastaanottorahan sijasta käyttöraha
  • Ilman huoltajaa olevan alle 16-vuotiaan lapsen käyttöraha kuukautta kohti on 25 euroa ja 16 vuotta täyttäneen 45 euroa. Käyttöraha voi olla myös tätä pienempi, jos se on perusteltua lapsen ikä ja kehitystaso huomioon ottaen.

Lähde: Laki kansainvälistä suojelua hakevan vastaanotosta sekä ihmiskaupan uhrin tunnistamisesta ja auttamisesta (746/2011)

Mitä parkkipaikan pitäisi maksaa?

Töölönkadulla vuosi sitten valmistuneeseen autojen parkkihalliin ei ole tullut tarpeeksi asiakaita ja se kumisee tyhjyyttään. Alueen asukas kirjoitti Helsingin Sanomien mielipidepalstalla, että yksityinen halliyrittäjä P-Töölö perii pysäköintiluvasta liian kallista kuukausimaksua. Halli tarjoaa sekä lyhytaikaista pysäköintiä että pitkäaikaista pysäköintiä 250-295 euron kuukausihintaan.

Vertailuna voi todeta että kaupungin myöntämät asukaspysäköintiluvat maksavat kantakaupungissa tänä vuonna 28 euroa kuukaudessa ja ensi vuonna 30 euroa. Kauempana keskustasta eli esimerkiksi Munkinseudulla ja Lauttasaaressa hinta on 14 euroa ja ensi vuonna 15 euroa kuukaudessa. Hintaero on siis todellakin huima.

Toisaalta kaupungin asukaspysäköintitunnuksen ostaminen ei tarkoita sitä, että kadulta löytyisi autolle parkkipaikka. Päinvastoin on erittäin mahdollista, että ei löydy, sillä kaupunki myy enemmän pysäköintitunnuksia kuin mitä kadunvarressa on parkitilaa. Parkkihalli takaa asiakkaalleen aina varman pysäköintimahdollisuuden.

Parkkipaikkoja on myös yksittäisten taloyhtiöiden hallussa. Yksittäisiä autotalleja on Oikotiellä vuokrattavana kaikille halukkaille noin 200 euron kuukausihintaa vastaan Töölössä. Taloyhtiöiden asukkailleen tarjoamat tallipaikat ovat yleensä merkittävästi halvempia. Varsinkin pihoilla sijaitsevia ulkoparkkipaikkoja saa Helsingissä vuokrattua jopa asukaspysäköintitunnuksen hintaan.

Mikä näistä erilaisista pysäköintimahdollisuuksista on siis hinnoiteltu väärin ja mikä hinta on oikealla tasolla? Kysymys ei ole helppo. Itse uskon markkinatalouteen ja siihen, että oikea hinta saadaan markkinoilla kysynnän ja tarjonnan kohdatessa. Hinta, jolla parkkipaikka menee kaupaksi, ja jolla se halutaan myydä tai vuokrata, on se oikea hinta.

Jos parkkihallin perimä hinta parkkipaikoistaan on liian korkea, asiakkaat eivät ole halukkaita maksamaan palvelusta. Jos taas kaupungin asukaspysäköintitunnuksen ostaa useampi ihminen kuin paikkoja on edes saatavilla, sen hinta on tämän logiikan mukaan liian alhainen. Varsinkin taloyhtiöt perivät tämän logiikan mukaan aivan liian alhaisia hintoja pysäköintioikeudesta talonsa pihalla ja autotalleissa, sillä usein taloyhtiöissä on pitkä jono parkkipaikkojen saamiseksi.

Taloyhtiöiden osakkaat voivat kuitenkin melko helposti itse vaikuttaa näihin taloyhtiönsä perimiin maksuihin yhtiökokouksessa. Kaupungin toiminta ei ole markkinaehtoista, vaan keskitettyä suunnittelua. Kaupunkiympäristövirastossa ei ole tällä hetkellä käynnissä valmistelua asukaspysäköintimaksujen korottamiseksi, mutta jossain vaiheessa siihen ollaan kuulemma ryhtymässä.

On selvää, että Helsingissä pitää voida ajaa myös autolla. Vaikka pääkaupungin julkinen liikenne on hyvää muihin kuntiin verrattuna, niin kyllä monet helsinkiläisetkin tarvitsevat autoa esimerkiksi työmatkoihinsa, mökkireissuille ja harrastuksiin kulkemiseen. Ei ole realistista ajatella, että yksityisautoilijat häädettäisiin pois edes kaupungin keskustasta. Esimerkiksi taannoinen idealistinen kokeilu autottomasta asuintalosta Kalasatamassa ei toteutunut, kun ilman parkkipaikkoja rakennetun kerrostalon asukkailla oli silti autot ja he vain pysäköivät niitä luvattomiin paikkoihin.

Autopaikkoja siis tarvitaan, mutta ne on hinnoiteltava oikein. Lupia pitäisi myös olla vain sen verran kuin paikkojakin on. Rakennusvirastossa ideoitiin aikoinaan jonkinlaista asukaspysäköintipörssiä, jossa pysäköintilupia voisi ostaa ja myydä reaaliaikaisesti, mutta sen toteuttaminen todettiin kuitenkin liian haastavaksi käytännössä. Jokin vastaava markkinaehtoisempi hinnoittelumalli olisi joka tapauksessa parempi kuin nykyinen.

Hyvää 20-lukua kaikille! Tällainen oli edellinen 20-luku Helsingissä

Helsingissä tapahtui isoja muutoksia varsinkin liikenteen suhteen edellisellä 20-luvulla sata vuotta sitten, kun autoja alkoi ilmestyä kaduille ja syrjäyttää hevoset kulkupeleinä. Auto oli vielä harvinainen, mutta nopeasti yleistyvä näky. Vuonna 1925 Helsingissä oli jo 2000 autoa. Liikennenopeudet olivat Helsingissä henkilöautoilla 30 km/h ja maantiellä 55 km/h. Todellisuudessa moni ajoi ylinopeutta jopa 80 km/h. Tiet olivat huonokuntoisia, niissä oli kuopppia ja hevosenkenkien nauloja, joten niitä alettiin päällystää uudella katupinnoitteella asfaltilla.

Liikennepoliiseja ilmestyi kaduille 20-luvun alussa ja he ohjasivat liikennettä vilkkaimmissa risteyksissä, kuten Aleksanterinkadulla, entisellä Mannerheimintiellä eli Heikinkadulla ja Kaisaniemenkadulla. Vuoden 1923 liikenneohjesääntö velvoitti risteykseen saapuvaa autoilijaa antamaan kädellään kääntymismerkki, mikä rauhoitti liikennettä ja teki siitä turvallisempaa.

Liikenteen ohjausta valoilla arasteltiin ja siihen ryhdyttiin Töölössä varovaisesti kokeilumielessä. Arkadiankadun risteykseen Läntiselle viertotielle, jolla nimitettiin Mannerheimintietä Töölön tullille asti, pystytettiin ”katuliikenneloisto” eli Töölön majakka, jonka tarkoitus oli ohjata autoja oikeille kaistoille pimeään aikaan. Kaupunki ei uskaltanut itse ottaa vastuuta tuosta uudesta ja kenties jopa liikenneonnettomuuksia aiheuttavasta keksinnöstä, joten ensimmäisen loistavan liikennemerkin joutui toteuttamaan yksityinen yritys.

Pysäköintipaikoista oli pulaa jo sata vuotta sitten, varsinkin autotalleista. Vuonna 1924 Töölöntorille suuniteltiin monikerroksista parkkitaloa, jonne autot ajaisivat spiraalimaista ramppia pitkin. Autopaikkoja oli tarkoitus vuokrata yksityisille autonomistajille. Parkkipaikoista oli huutava pula ja niiden rakentamista perusteltiin sillä, että ”Töölössä asuu jo nykyään satakunta autonomistajaa”. Luvallisia kadunvarsipysäköintipaikkoja oli tuolloin vain kymmenen kadun varrella Helsingissä.

Rattijuoppous oli iso ongelma 1920-luvulla ja monen ajolupa laitettiinkin kuivumaan sen vuoksi. Vuonna 1926 säädettiin tarkemmin ajoluvan myöntämisedellytyksistä. Ajokorttihakemukseen piti liittää raittiustodistus, jonka myönsi kaupungin raittiuslautakunta, joka haastatteli kaikki ajokorttia hakeneet. Taksilupia myönnettiin kolmessa kategoriassa: I luokassa eli hienommissa autoissa”, II luokassa eli pienemmissä autoissa ja Fordeissa, mikä oli III luokka.

Kaiken kaikkiaan Helsinki oli edellisellä 20-luvulla pikkuhiljaa kansainvälistyväksi kasvava pääkaupunki, jossa sekä juhlittiin salakapakoissa että urheiltiin Eläintarhan urheilukentällä ja Yrjönkadun uudessa uimahallissa. Jos 20-luvun ajankuva kiinnostaa lisää, niin suosittelen kaikille lämpimästi luettavaksi Mikko-Olavi Seppälän kirjaa Suruton kaupunki – 1920-luvun iloinen Helsinki, johon tämäkin kirjoitus perustuu. Siinä on myös hienoja valokuvia sadan vuoden takaisesta kaupungista.

Lisää viherrakentamista Helsingin katukuvaan

Tein kaupunginvaltuustossa aloitteen, että Helsinki lisäisi kasvillisuuden määrää katujen varrella yhteistyössä muiden toimijoiden, kuten yritysten ja järjestöjen, kanssa. On tutkittu, että puiden istuttaminen on eräs tehokkaimmista keinoista torjua ilmastonmuutosta. Viheralueet lisäävät myös ihmisten viihtyvyyttä kaupunkioloissa ja vähentävät katupölyn määrää. Kukkaistutukset tuovat lisäksi elinmahdollisuuksia hyönteisille ja monipuolistavat kaupungin ekosysteemiä.

Helsingin katukasvillisuuden lisäämisen voisi toteuttaa kannustamalla taloyhtiöitä ja muita rakennuksia lisäämään julkisivuihinsa viherelementtejä esimerkiksi Lontoon mallin mukaan. Kivijalkakauppoja voisi kannustaa sijoittamaan liikkeen sisäänkäynnin viereen kukkaistutuslaatikon. Kaupunki voisi selvittää mahdollisuudet lisätä jalkakäytäville viherrakennelmia, istuttaa kaupunkiin lisää puita esimerkiksi yhteistyössä yritysten ja hyväntekeväisyysjärjestöjen kanssa ja muuttaa paikoittain nurmikkopeitteitä kukkiviksi luonnonkasviniityiksi.

Lontoon kaupunki uutisoi syyskuussa lahjoittavansa asukkaille maksutta viherkasvien istutussettejä yhdessä hyväntekeväisyystyötä tekevien yritysten kanssa. Tavoitteena on, että lontoolaiset istuttaisivat kaupunkiin enemmän viherkasveja ja kukkia ja auttaisivat tekemään Lontoosta vehreämmän asuinympäristön. Istutussetit pitävät sisällään istutuspurkin ja kasvin, joka soveltuu kasvamaan esimerkiksi ikkunalaatikossa tai ovensuussa.

Lontoo tiedotti myös lisäävänsä kaupunkiin jopa 95 000 uutta puuta tänä syksynä tavoitteena luoda kaupungille asema ”kansallispuistokaupunkina”. Sen tiimoilta hyväntekeväisyysorganisaatio lahjoittaa kymmeniä tuhansia puuntaimia paikallisten yhteisöjen ja esimerkiksi koulujen istutettavaksi. Syksyllä järjestetään myös ”istuta puu”- teemaviikon tapahtumia.

Puiden istuttaminen on keskeisessä asemassa myös Baker Streetin kaupunginosan ”katuarboretumissa”. Kaupunginosahanke sisältää puiden ohella myös muunlaista viherrakentamista, kuten pensaiden ja pikkukasvien lisäämistä katukuvaan. Kukkaruukut ovenpielissä ja ikkunoiden alla tuovat kasvillisuutta katutiloihin, joissa puut eivät mahdu kasvamaan. Rakennusten julkisivuihin toteutetaan viherseiniä julkisivusta irti rakennettavan kehikon varassa kiipeävillä köynnöskasveilla.

Pienet viheristutukset ympäri kaupunkia torjuvat ilmastonmuutosta, vähentävät katupölyä ja lisäävät viihtyisyyttä. Kasvit monipuolistavat myös kaupungin ekosysteemiä ja tarjoavat elinympäristöjä perhosille ja muille hyönteisille. Helsinki on jo nyt vehreä kaupunki, mutta voisimme olla sitä vieläkin enemmän. Helsingin kannattaisi lisätä viherrakentamista ja kukkaloistoa varsinkin alueilla, joilla katupölyn määrä on suuri.

Hiljaisuus perheväkivallan ympäriltä pitää rikkoa – YK:n ja UN Womanin maailmanlaajuinen kampanja naisiin kohdistuvan väkivallan lopettamiseksi

Alkuun on hyvä selventää, mitä lähisuhdeväkivalta tarkoittaa. Sitä on esimerkiksi puolisoon tai lapseen kohdistuva väkivalta ja kunniaväkivalta. Väkivalta voi olla fyysistä, kuten tönimistä tai kiinnipitämistä, lyömistä ja kuristamista, tai henkistä, kuten kontrollointia, pelottelua, nimittelyä ja alistamista. Väkivalta voi olla myös seksuaalista tai taloudellista. Perheväkivalta ei liity mihinkään sosioekonomisiin tekijöihin, vaan sitä on kaikenlaisissa perheissä riippumatta esimerkiksi kulttuurista tai perheen taloudellisesta asemasta.

Vuoden 2014 EU:n laajuisen selvityksen mukaan Suomi on naisille yksi Euroopan väkivaltaisimpia maita. EU:n perusoikeusviraston selvityksessä mitattiin naisten kokemaa fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa. Nykyisen tai entisen kumppanin tekemänä väkivaltaa oli kokenut suomalaisista naisista: 5 % viimeisen vuoden aikana ja 31 % elämänsä aikana (15-vuotta täytettyään). Vaikka Suomi onkin monella mittarilla turvallinen maa, mutta meillä on Euroopan toiseksi vaarallisimmat perheet.

Ratkottaessa erotilanteissa lasten huoltajuus- ja tapaamiskysymyksiä pitäisi aina ottaa huomioon se, että vanhempien välillä tapahtunut väkivalta kohdistuu aina myös lapseen. Jokaisella on oikeus turvalliseen, väkivallattomaan kotiin. Jos perheessä on vanhempien välillä väkivaltaa, se kohdistuu aina myös perheessä asuvaan lapseen.

Väkivallan näkeminen ja kuuleminen aiheuttaa lapsessa samantapaisia oireita kuin fyysinen väkivalta. Väkivallan seuraaminen sivusta on lapsesta pelottavaa ja hämmentävää. Lapsi ahdistuu nähdessään, kuinka omaa vanhempaa tai sisarusta satutetaan. Hän voi myös pelätä, että joutuu itse väkivallan kohteeksi. Väkivallan kohdistuminen muihin perheenjäseniin on vaikutuksiltaan yhtä vahingollista kuin lapsi itse olisi väkivallan kohteena. Vaikka lapset eivät ole paikalla väkivaltatilanteessa, he usein kuulevat ja oppivat aavistamaan tapahtuneen.

Moni luulee, että väkivalta liittyisi huono-osaisuuteen. Siksi varsinkin ns. hyvissä perheissä lähisuhdeväkivalta on vaarassa jäädä piiloon. On ongelmallista, että merkittävä osa lähisuhdeväkivallasta jää tunnistamatta. Sitä ei voi havaita uhrin tai tekijän olemuksesta tai ulkonäöstä, vaan se tapahtuu piilossa katseilta ja korvilta yksityisessä tilassa ja jää usein salaisuudeksi. Fyysistä väkivaltaa edeltää aina henkinen väkivalta, kuten uhrin syyllistäminen tapahtuneesta. Se mutkistaa myös uhrin kykyä tunnistaa väkivaltaa. Monissa ennakkoluuloissa lähisuhdeväkivaltaan liittyy myös oletus, että uhri olisi provosoinut väkivallan tekijää.

Lähisuhdeväkivalta pitäisi oppia tunnistamaan paremmin mm. sosiaali- ja terveydenhuollossa. Moni uhri ei oma-aloitteisesti kerro kokemuksistaan, vaan ammattilaisten on osattava kysyä niistä suoraan. Vastuu perhe- ja lähisuhdeväkivallan tunnistamisessa on paitsi poliiseilla, joiden täytyy aina vakavasti puuttua tilanteisiin, joissa henkilö hakee apua perheväkivaltaan, myös neuvoloissa, kouluterveydenhuollossa ja sairaaloissa, joissa väkivallan merkit pitää tunnistaa paremmin. Myös täysin ulkopuolinen henkilö voi ilmoittaa poliisille havaitsemansa pahoinpitelyn ja vähintään auttaa uhria ottamaan asia puheeksi ja ohjaamaan avun piiriin.

Monet ihmiset pohtivat, miksi väkivaltaa kokeva ei lähde suhteesta. Siihen on monia syitä. Väkivaltaa käyttävä pyrkii hallitsemaan puolisoaan ja yhteistä arkea. Pitkään jatkuessaan väkivallan kohteen usko itseen, omiin kykyihin, mahdollisuuksiin ja voimavaroihin voi selvästi alentua. Kun omanarvon tunne ja itseluottamus on alentunut, on väkivallan tekijän helpompi hallita uhria.

Väkivallan kokemiseen liittyy vahvasti häpeä – uhrin häpeä ettei hän ole kyennyt eroamaan ja tekijän häpeä teoistaan. Uhri saattaa myös pelätä, ettei hänen kertomaansa uskota. Maahanmuuttajanaisilla kynnys hakea apua on korkea myös siksi, jos vastassa ovat kielivaikeudet, suomalaisen kulttuurin ja naisten oikeuksien heikko tuntemus ja kulttuuri, jossa perheväkivaltaa pidetään perheen sisäisenä asiana.

Päihde- ja mielenterveysongelmista kärsivien perheiden lapset tarvitsevat apua

20.11. vietetään kansainvälistä lasten oikeuksien päivää. Jokaisella lapsella on oikeus olla lapsi ja viettää turvallinen lapsuus turvallisten aikuisten kanssa. Joskus lapsuus kuitenkin loppuu liian aikaisin, kun lapsi joutuu ottamaan ikätasoonsa nähden liikaa vastuuta – pahimmillaan jopa huolehtimaan yksin perheestään. Yksi mahdollinen syy tällaiseen on vanhempien mielenterveys- tai päihdeongelma.

Mielenterveysomaisten keskusliitto FinFamin mukaan joka neljäs lapsi elää perheessä, jossa vanhempi kärsii hoitoa vaativasta mielenterveys- tai päihdeongelmasta. Tällaisissa perheissä lapsista tulee usein vanhempiensa jaksamisesta ja perheen asioista huolehtivia ”pikkuaikuisia”, joiden omat tarpeet jäävät huomiotta. Lapsi voi kokea perheen tilanteesta voimakasta häpeää ja haluaa usein peitellä kodin ongelmia viimeiseen saakka. Tämä voi entisestään lisätä lapsen riskiä sairastua itse mielenterveyden ongelmiin: mielenterveysongelmista kärsivien lapsiomaiset sairastuvat yhä nuorempana. Mielenterveysongelmat siirtyvätkin usein sukupolvelta toiselle ja vanhempien mielenterveysongelmat lisäävät riskiä sairastumiseen ja syrjäytymiseen myös heidän lastensa aikuisiällä.

Kun aikuinen saa tarvitsemaansa apua, olisi tärkeää, että koko perhettä hoidettaisiin yhdessä. Jos sairastuneen perheessä on lapsia, tulisi heidät erityisesti huomioida ja kartoittaa heidän avuntarpeensa. Lapsille on myös tärkeää kertoa avoimesti – heidän oman kehitystasonsa mukaisesti – mistä on kysymys: sairaudessa ei ole mitään hävettävää ja vanhempi on nyt avun piirissä. Omien tunteiden tunnistaminen ja sanoittaminen on joskus vaikeaa jopa aikuisille, saati sitten pienille lapsille. Sairastuneiden perheiden lasten on tärkeää saada apua omien tunteidensa tunnistamiseen ja niistä puhumiseen.

Sairastuneiden perheiden lapsilta ei saa sulkea silmiä, vaikka he eivät osaisi tai haluaisi itse pyytää apua. Lapsi ei myöskään aina oirehdi tavalla, joka olisi helppo huomata. Välillä huoli vanhempien jaksamisesta piilotetaan hyvään koulumenestykseen ja pärjäämiseen, niin ettei kukaan vain puuttuisi tilanteeseen, vaikka todellisuudessa lapsi kaipaisikin aikuisten huomaavan hänen hätänsä. Siksi on tärkeää, että lapset kohdataan aidosti ja heille annetaan mahdollisuus puhua tunteistaan turvalliselle aikuiselle. Lapsiomaisen ei saa antaa muuttua näkymättömäksi, vaan häneltä tulee jaksaa kerta toisensa jälkeen kysyä ”Miten menee?”, kunnes lapsi uskaltaa antaa rehellisen vastauksen.

Jokainen aikuinen voi kantaa huolta ja vastuuta ympärillä olevista lapsista.

Lapsella on oikeus olla lapsi ja meidän aikuisten on tämä turvattava. Lapset ja heidän tukemisensa tulee ottaa kiinteäksi osaksi mielenterveysongelmaisten vanhempien paranemisprosessia. Kun vanhempi saa apua, eivät lapsen kokemat traumat katoa, vaan toipuminen voi vastaa alkaa. Varmistetaan, että jokainen lapsi saa tähän toipumiseen tarvitsemansa tuen – ei siirretä mielenterveyden ongelmia seuraaville sukupolville.

Aktiivimallista keskustellaan eduskunnassa

Sanoin eduskunnassa aktiivimallin leikkurin lähetekeskustelussa, että työelämä- ja tasa-arvovaliokunta otti jo kantaa aktiivimalliin, kun se käsitteli lausuntoa hallituksen budjettiesitykseen. Me kokoomuslaiset valiokunnan jäsenet emme vastustaneet aktiivimallin leikkurin poistoa. Kokoomuksen eduskuntaryhmä ottaa aktiivimalliin kantaa ihan lähiaikoina, kun kokoomus julkistaa ehdotuksensa vaihtoehtobudjetiksi.

Henkilökohtaisesti olen tosi iloinen, että aktiivimallin leikkuri poistuu, en ole koskaan kannattanut sitä. Työttömyyshän johtuu siitä, että työpaikkoja ei ole tarpeeksi kaikille työhaluisille, eikä siitä, että ihmiset olisivat laiskoja. Leikkuri on purrut pahasti varsinkin ikääntyviin työttömiin, jotka eivät ole saaneet töitä, vaikka ovat hakeneet niitä ihan epätoivoisesti. Työmarkkinoilla on paljon ikään ja muihin ihmisten ominaisuuksiin liittyvää syrjintää.

Toivoisinkin, että omalta osaltaan myös työnantajat tarkistaisivat asenteitaan ja palkkaisivat ihmisiä töihin vähän ennakkoluulottomammin. Rekrytoijien pitäisi tajuta, että työttömyys ei tee ihmisestä yhtään sen huonompaa työntekijäkandidaattia. Myös esimerkiksi ikääntyvillä työnhakijoilla voi olla todella hyvä kunto ja arvokasta osaamista. Perheenperustamisiässä olevasta naisesta voi saada huipputehokkaan ja sitoutuneen työntekijän.

Kun hallituksen esittämiä -melko olemattomia – työllisyystoimia käsiteltiin budjetin yhteydessä työelämävaliokunnassa, kokoomus jätti valiokunnan lausuntoon eriävän mielipiteen. Totesimme, että hallituksen esittämät toimet eivät lisää työllisyyttä, vaan voivat jopa heikentää sitä. Vaadimme hallitusta välittömästi tuomaan eduskuntaan aktiivimallin korvaavia esityksiä työllisyyttä lisääviksi toimiksi.

Vai onko niitä luvattuja, korvaavia toimia edes tulossa? Hallituksen toistaiseksi julkistamat työllisyystoimet eivät tule lisäämään talouden imua ja tuomaan uusia työpaikkoja, vaan ne ovat pelkkää näpertelyä.

Hallitus luottaa lähes sokeasti palkkatukeen, vaikka sillä ei ole asiantuntijoiden mukaan mitään työllisyyttä lisääviä vaikutuksia. Se voi auttaa yksilötasolla joitakin ihmisiä saamaan töitä, mutta kyseinen työpaikka menee silloin sivu suun joltakin toiselta työnhakijalta. Palkkatukea on asiantuntijalausuntojen mukaan siis syrjäyttämisvaikutus. Se kohdistaa työpaikat toisella tavalla kuin aiemmin, eri henkilöille, jotka muuten olisivat saaneet töitä. Se ei siis lisää työpaikkojen kokonaismäärää. Jotta palkkatuessa olisi mitään järkeä ja oikeudenmukaisuutta edes yksilötasolla, se pitäisikin kohdistaa erityisesti osatyökykyisiin.

Lisäksi työttömien työnhakijoiden henkilökohtaisia palveluja pitää vahvistaa. TE-keskusten lisämäärärahat on kohdistettava työttömien työnhaun tukemiseen ja erityisesti henkilökohtaisten tapaamisten lisäämiseen.

Jotta yritysten mahdollisuudet palkata lisää työntekijöitä paranisivat, paikallista sopimista pitää edistää. Hallituksen pitäisi tehdä myös perhevapaauudistus. Missä se viipyy? Päivähoitomaksuja täytyy alentaa ja korottaa ulosoton suojaosuutta. Myös esimerkiksi työperäisen maahanmuuton lupakäytäntöjä pitäisi nopeuttaa nykyisestä.

Hallitus luottaa tällä hetkellä liikaa työllisyyden kuntakokeiluun. Ikävä kyllä työ- ja elinkeinoministeriö näyttää sössineen kokeilun käynnistämisen. Kaupungeilla olisi varmasti halukkuutta ottaa isompi vastuu työllistämisestä, mutta niille pitää turvata riittävät resurssit sitä varten.

Ministeriö on nyt pyytänyt kunnilta sitovaa tietoa siitä, osallistuvatko ne työllisyyskokeiluun. Siihen on kuitenkin mahdotonta ottaa kunnissa varmuudella kantaa, koska ministeriö ei ole määritellyt kokeilun yksityiskohtia riittävän tarkasti.

Kunnilla ei ole edes varmuutta siitä, saavatko ne tarvittavat resurssit kokeilun toteutukseen.

Rinteen hallituksella on muutenkin näköjään taipumus vyöryttää kunnille lisää tehtäviä ilman rahoitusta lisääntyneiden vastuiden kattamiseksi. Niin se tekee esimerkiksi hoitotakuun ja vanhuspalvelujen desimaalinkin osalta.

Helsingin kaupunginhallituksen elinkeinojaosto totesi eilen illalla, että saatavilla olevan tiedon pohjalta se ei voi ottaa sitovaa kantaa, lähteekö se mukaan hallituksen työllisyyskokeiluun vai ei. Kaupunki on periaatteessa kiinnostunut kokeilusta, mutta ei valitettavasti ole saanut riittävää tietoa kokeilun sisällöstä tai varmuutta valtiolta kaupungille siirtyvistä henkilöresursseista. Helsinki joutui siis antamaan TEM:n kyselyyn vastauksen ehdollisena, vaikka ministeriö pyysi sitä sitovana.

Onkohan näin muissakin kaupungeissa? Tämä on tosi paha kömmähdys työ- ja elinkeinoministeriöltä. Harmi, että ministeri Harakka ajoi karille tämän sinänsä lupaavan kokeilun käynnistämisen näin pahasti, todella huonon valmistelun vuoksi.

Paras tapa lisätä työpaikkoja olisi huolehtia terveeestä taloudesta. Edellinen hallitus onnistui siinä hyvin ja sai aikaan ainakin 45 000 uutta työpaikkaa. Kun talous vetää ja suomalaisten yritysten tuotteet ja palvelut menevät kaupaksi maailmalla, yrityksille tulee tarve palkata uusia työntekijöitä ja syntyy uusia työpaikkoja.

Valitettavasti tämä on Rinteen hallituksen pahin kompastuskivi. Hallitus on ryhtynyt lisäämään menoja holtittomaati ilman tietoa siitä, miten ne rahoitetaan. Hallitus on esimerkiksi kiristänyt verotusta, Veronmaksajien keskusliiton mukaan verotus kiristyy jo 2300 euroa kuukaudessa ansaitsevilla työntekijöillä. Tällä menolla työllisyys ei tule paranemaan, vaan se tulee jopa vähenemään. Pelkäänkin, että tällä menolla Rinteen pikavippihallitus ajaa Suomen vielä konkurssiin.

Toimenpidealoite – tiedonkeruuta koirahyökkäyksistä ja muista eläinsuojelurikoksista

Eduskunnalle

Koirahyökkäysten määrä on kasvanut vuosi vuodelta. Helsingin poliisin karkean arvion mukaan koirahyökkäysten määrä olisi lähes kaksinkertaistunut viime vuodesta. Vakuutusyhtiöiden mukaan trendi on nouseva ja koirahyökkäyksistä tulee yhtiöille useampia ilmoituksia viikoittain.

Koirahyökkäyksistä uutisoitaessa on tuotu usein esiin, että esimerkiksi Tanska on kieltänyt useita koirarotuja, Espanjassa taas riskikoirilla pitää olla kuonokoppa julkisilla paikoilla eikä omistajalla saa olla rikostaustaa. Tällä hetkellä on kuitenkin hyvin epäselvää, mikä vaikutus lemmikkieläinten pitoon liittyvillä kielloilla olisi ja mitä rotuja ja millaisia lemmikkien omistajia kieltojen oikein pitäisi koskea.

Suomessa ei ole saatavilla virallista tilastoitua tietoa siitä, mitkä koirarodut useimmiten syyllistyvät hyökkäyksiin muita eläimiä tai ihmisiä kohtaan. Tietoja, kuten koirahyökkäysten lukumäärä, koirarodut tms, ei kirjata systemaattisesti poliisin järjestelmään niin, että niistä voisi saada suoraan tilastoja, saatavilla on ainoastaan suuntaa antavaa tietoa. Näitä tietoja saa poliisiasiaintietojärjestelmästä hakemalla rikosilmoituksista sellaisia asiasanoja kuten ”koira” ja ”hyök*”.

Koirahyökkäysten rikosnimikkeenä voi olla esimerkiksi ”eläimen vartioimatta jättäminen”, mikä tarkoittaa lähtökohtaisesti, että koira on purrut jotakuta. Järjestysrikkomuksessa koiran omistaja on voinut jättää koirankakan keräämättä, pitää koiraa vapaana kielletyllä alueella. Ensimmäisestä rikoksesta tuomitaan yleensä sakkoja, mutta vammantuottamuksista asia menee yleensä tuomioistuinkäsittelyyn. Hurjimmissa tapauksissa tuomio voi olla jopa kuusi kuukautta vankeutta koiran omistajalle.

Poliisi on virallisen tilastoinnin ohella kirjannut epävirallisesti ja epäsystemaattisesti muistiin tietoja purematapauksista ja niiden perusteella purematapauksissa nousevat selvimmin esiin sekarotuiset koirat. Koirahyökkäykset painottuvat vilkkaimmin asutuille alueille eli niitä on eniten pääkaupunkiseudulla. Helsingin poliisi ilmoittikin viime vuonna perustavansa eläinsuojelurikoksiin keskittyvän yksikön.

Koirarotujen ja eläintä koskevien tietojen lisäksi olisi hyödyllistä saada tietoja omistajista, joiden lemmikit syyllistyvät hyökkäyksiin. Millaisille henkilöillä on ongelmakoiria ja keillä näyttäisi olevan suurimpia vaikeuksia lemmikkinsä asianmukaisessa kasvatuksessa ja hoidossa? Jo ennestään tiedetään, että eläinsuojelurikoksiin liittyy yleensä myös muutakin rikollisuutta kuten talous- ja verorikoksia.

Edellä olevan perusteella ehdotan, että hallitus ryhtyy toimenpiteisiin, joilla hankitaan systemaattisempaa tilastotietoa koirahyökkäyksistä ja muista eläinsuojelurikoksista ja pohditaan tarpeita mahdollisille lisätoimenpiteille saadun tiedon pohjalta.