Lisää viherrakentamista Helsingin katukuvaan

Tein kaupunginvaltuustossa aloitteen, että Helsinki lisäisi kasvillisuuden määrää katujen varrella yhteistyössä muiden toimijoiden, kuten yritysten ja järjestöjen, kanssa. On tutkittu, että puiden istuttaminen on eräs tehokkaimmista keinoista torjua ilmastonmuutosta. Viheralueet lisäävät myös ihmisten viihtyvyyttä kaupunkioloissa ja vähentävät katupölyn määrää. Kukkaistutukset tuovat lisäksi elinmahdollisuuksia hyönteisille ja monipuolistavat kaupungin ekosysteemiä.

Helsingin katukasvillisuuden lisäämisen voisi toteuttaa kannustamalla taloyhtiöitä ja muita rakennuksia lisäämään julkisivuihinsa viherelementtejä esimerkiksi Lontoon mallin mukaan. Kivijalkakauppoja voisi kannustaa sijoittamaan liikkeen sisäänkäynnin viereen kukkaistutuslaatikon. Kaupunki voisi selvittää mahdollisuudet lisätä jalkakäytäville viherrakennelmia, istuttaa kaupunkiin lisää puita esimerkiksi yhteistyössä yritysten ja hyväntekeväisyysjärjestöjen kanssa ja muuttaa paikoittain nurmikkopeitteitä kukkiviksi luonnonkasviniityiksi.

Lontoon kaupunki uutisoi syyskuussa lahjoittavansa asukkaille maksutta viherkasvien istutussettejä yhdessä hyväntekeväisyystyötä tekevien yritysten kanssa. Tavoitteena on, että lontoolaiset istuttaisivat kaupunkiin enemmän viherkasveja ja kukkia ja auttaisivat tekemään Lontoosta vehreämmän asuinympäristön. Istutussetit pitävät sisällään istutuspurkin ja kasvin, joka soveltuu kasvamaan esimerkiksi ikkunalaatikossa tai ovensuussa.

Lontoo tiedotti myös lisäävänsä kaupunkiin jopa 95 000 uutta puuta tänä syksynä tavoitteena luoda kaupungille asema ”kansallispuistokaupunkina”. Sen tiimoilta hyväntekeväisyysorganisaatio lahjoittaa kymmeniä tuhansia puuntaimia paikallisten yhteisöjen ja esimerkiksi koulujen istutettavaksi. Syksyllä järjestetään myös ”istuta puu”- teemaviikon tapahtumia.

Puiden istuttaminen on keskeisessä asemassa myös Baker Streetin kaupunginosan ”katuarboretumissa”. Kaupunginosahanke sisältää puiden ohella myös muunlaista viherrakentamista, kuten pensaiden ja pikkukasvien lisäämistä katukuvaan. Kukkaruukut ovenpielissä ja ikkunoiden alla tuovat kasvillisuutta katutiloihin, joissa puut eivät mahdu kasvamaan. Rakennusten julkisivuihin toteutetaan viherseiniä julkisivusta irti rakennettavan kehikon varassa kiipeävillä köynnöskasveilla.

Pienet viheristutukset ympäri kaupunkia torjuvat ilmastonmuutosta, vähentävät katupölyä ja lisäävät viihtyisyyttä. Kasvit monipuolistavat myös kaupungin ekosysteemiä ja tarjoavat elinympäristöjä perhosille ja muille hyönteisille. Helsinki on jo nyt vehreä kaupunki, mutta voisimme olla sitä vieläkin enemmän. Helsingin kannattaisi lisätä viherrakentamista ja kukkaloistoa varsinkin alueilla, joilla katupölyn määrä on suuri.

Hiljaisuus perheväkivallan ympäriltä pitää rikkoa – YK:n ja UN Womanin maailmanlaajuinen kampanja naisiin kohdistuvan väkivallan lopettamiseksi

Alkuun on hyvä selventää, mitä lähisuhdeväkivalta tarkoittaa. Sitä on esimerkiksi puolisoon tai lapseen kohdistuva väkivalta ja kunniaväkivalta. Väkivalta voi olla fyysistä, kuten tönimistä tai kiinnipitämistä, lyömistä ja kuristamista, tai henkistä, kuten kontrollointia, pelottelua, nimittelyä ja alistamista. Väkivalta voi olla myös seksuaalista tai taloudellista. Perheväkivalta ei liity mihinkään sosioekonomisiin tekijöihin, vaan sitä on kaikenlaisissa perheissä riippumatta esimerkiksi kulttuurista tai perheen taloudellisesta asemasta.

Vuoden 2014 EU:n laajuisen selvityksen mukaan Suomi on naisille yksi Euroopan väkivaltaisimpia maita. EU:n perusoikeusviraston selvityksessä mitattiin naisten kokemaa fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa. Nykyisen tai entisen kumppanin tekemänä väkivaltaa oli kokenut suomalaisista naisista: 5 % viimeisen vuoden aikana ja 31 % elämänsä aikana (15-vuotta täytettyään). Vaikka Suomi onkin monella mittarilla turvallinen maa, mutta meillä on Euroopan toiseksi vaarallisimmat perheet.

Ratkottaessa erotilanteissa lasten huoltajuus- ja tapaamiskysymyksiä pitäisi aina ottaa huomioon se, että vanhempien välillä tapahtunut väkivalta kohdistuu aina myös lapseen. Jokaisella on oikeus turvalliseen, väkivallattomaan kotiin. Jos perheessä on vanhempien välillä väkivaltaa, se kohdistuu aina myös perheessä asuvaan lapseen.

Väkivallan näkeminen ja kuuleminen aiheuttaa lapsessa samantapaisia oireita kuin fyysinen väkivalta. Väkivallan seuraaminen sivusta on lapsesta pelottavaa ja hämmentävää. Lapsi ahdistuu nähdessään, kuinka omaa vanhempaa tai sisarusta satutetaan. Hän voi myös pelätä, että joutuu itse väkivallan kohteeksi. Väkivallan kohdistuminen muihin perheenjäseniin on vaikutuksiltaan yhtä vahingollista kuin lapsi itse olisi väkivallan kohteena. Vaikka lapset eivät ole paikalla väkivaltatilanteessa, he usein kuulevat ja oppivat aavistamaan tapahtuneen.

Moni luulee, että väkivalta liittyisi huono-osaisuuteen. Siksi varsinkin ns. hyvissä perheissä lähisuhdeväkivalta on vaarassa jäädä piiloon. On ongelmallista, että merkittävä osa lähisuhdeväkivallasta jää tunnistamatta. Sitä ei voi havaita uhrin tai tekijän olemuksesta tai ulkonäöstä, vaan se tapahtuu piilossa katseilta ja korvilta yksityisessä tilassa ja jää usein salaisuudeksi. Fyysistä väkivaltaa edeltää aina henkinen väkivalta, kuten uhrin syyllistäminen tapahtuneesta. Se mutkistaa myös uhrin kykyä tunnistaa väkivaltaa. Monissa ennakkoluuloissa lähisuhdeväkivaltaan liittyy myös oletus, että uhri olisi provosoinut väkivallan tekijää.

Lähisuhdeväkivalta pitäisi oppia tunnistamaan paremmin mm. sosiaali- ja terveydenhuollossa. Moni uhri ei oma-aloitteisesti kerro kokemuksistaan, vaan ammattilaisten on osattava kysyä niistä suoraan. Vastuu perhe- ja lähisuhdeväkivallan tunnistamisessa on paitsi poliiseilla, joiden täytyy aina vakavasti puuttua tilanteisiin, joissa henkilö hakee apua perheväkivaltaan, myös neuvoloissa, kouluterveydenhuollossa ja sairaaloissa, joissa väkivallan merkit pitää tunnistaa paremmin. Myös täysin ulkopuolinen henkilö voi ilmoittaa poliisille havaitsemansa pahoinpitelyn ja vähintään auttaa uhria ottamaan asia puheeksi ja ohjaamaan avun piiriin.

Monet ihmiset pohtivat, miksi väkivaltaa kokeva ei lähde suhteesta. Siihen on monia syitä. Väkivaltaa käyttävä pyrkii hallitsemaan puolisoaan ja yhteistä arkea. Pitkään jatkuessaan väkivallan kohteen usko itseen, omiin kykyihin, mahdollisuuksiin ja voimavaroihin voi selvästi alentua. Kun omanarvon tunne ja itseluottamus on alentunut, on väkivallan tekijän helpompi hallita uhria.

Väkivallan kokemiseen liittyy vahvasti häpeä – uhrin häpeä ettei hän ole kyennyt eroamaan ja tekijän häpeä teoistaan. Uhri saattaa myös pelätä, ettei hänen kertomaansa uskota. Maahanmuuttajanaisilla kynnys hakea apua on korkea myös siksi, jos vastassa ovat kielivaikeudet, suomalaisen kulttuurin ja naisten oikeuksien heikko tuntemus ja kulttuuri, jossa perheväkivaltaa pidetään perheen sisäisenä asiana.

Päihde- ja mielenterveysongelmista kärsivien perheiden lapset tarvitsevat apua

20.11. vietetään kansainvälistä lasten oikeuksien päivää. Jokaisella lapsella on oikeus olla lapsi ja viettää turvallinen lapsuus turvallisten aikuisten kanssa. Joskus lapsuus kuitenkin loppuu liian aikaisin, kun lapsi joutuu ottamaan ikätasoonsa nähden liikaa vastuuta – pahimmillaan jopa huolehtimaan yksin perheestään. Yksi mahdollinen syy tällaiseen on vanhempien mielenterveys- tai päihdeongelma.

Mielenterveysomaisten keskusliitto FinFamin mukaan joka neljäs lapsi elää perheessä, jossa vanhempi kärsii hoitoa vaativasta mielenterveys- tai päihdeongelmasta. Tällaisissa perheissä lapsista tulee usein vanhempiensa jaksamisesta ja perheen asioista huolehtivia ”pikkuaikuisia”, joiden omat tarpeet jäävät huomiotta. Lapsi voi kokea perheen tilanteesta voimakasta häpeää ja haluaa usein peitellä kodin ongelmia viimeiseen saakka. Tämä voi entisestään lisätä lapsen riskiä sairastua itse mielenterveyden ongelmiin: mielenterveysongelmista kärsivien lapsiomaiset sairastuvat yhä nuorempana. Mielenterveysongelmat siirtyvätkin usein sukupolvelta toiselle ja vanhempien mielenterveysongelmat lisäävät riskiä sairastumiseen ja syrjäytymiseen myös heidän lastensa aikuisiällä.

Kun aikuinen saa tarvitsemaansa apua, olisi tärkeää, että koko perhettä hoidettaisiin yhdessä. Jos sairastuneen perheessä on lapsia, tulisi heidät erityisesti huomioida ja kartoittaa heidän avuntarpeensa. Lapsille on myös tärkeää kertoa avoimesti – heidän oman kehitystasonsa mukaisesti – mistä on kysymys: sairaudessa ei ole mitään hävettävää ja vanhempi on nyt avun piirissä. Omien tunteiden tunnistaminen ja sanoittaminen on joskus vaikeaa jopa aikuisille, saati sitten pienille lapsille. Sairastuneiden perheiden lasten on tärkeää saada apua omien tunteidensa tunnistamiseen ja niistä puhumiseen.

Sairastuneiden perheiden lapsilta ei saa sulkea silmiä, vaikka he eivät osaisi tai haluaisi itse pyytää apua. Lapsi ei myöskään aina oirehdi tavalla, joka olisi helppo huomata. Välillä huoli vanhempien jaksamisesta piilotetaan hyvään koulumenestykseen ja pärjäämiseen, niin ettei kukaan vain puuttuisi tilanteeseen, vaikka todellisuudessa lapsi kaipaisikin aikuisten huomaavan hänen hätänsä. Siksi on tärkeää, että lapset kohdataan aidosti ja heille annetaan mahdollisuus puhua tunteistaan turvalliselle aikuiselle. Lapsiomaisen ei saa antaa muuttua näkymättömäksi, vaan häneltä tulee jaksaa kerta toisensa jälkeen kysyä ”Miten menee?”, kunnes lapsi uskaltaa antaa rehellisen vastauksen.

Jokainen aikuinen voi kantaa huolta ja vastuuta ympärillä olevista lapsista.

Lapsella on oikeus olla lapsi ja meidän aikuisten on tämä turvattava. Lapset ja heidän tukemisensa tulee ottaa kiinteäksi osaksi mielenterveysongelmaisten vanhempien paranemisprosessia. Kun vanhempi saa apua, eivät lapsen kokemat traumat katoa, vaan toipuminen voi vastaa alkaa. Varmistetaan, että jokainen lapsi saa tähän toipumiseen tarvitsemansa tuen – ei siirretä mielenterveyden ongelmia seuraaville sukupolville.

Aktiivimallista keskustellaan eduskunnassa

Sanoin eduskunnassa aktiivimallin leikkurin lähetekeskustelussa, että työelämä- ja tasa-arvovaliokunta otti jo kantaa aktiivimalliin, kun se käsitteli lausuntoa hallituksen budjettiesitykseen. Me kokoomuslaiset valiokunnan jäsenet emme vastustaneet aktiivimallin leikkurin poistoa. Kokoomuksen eduskuntaryhmä ottaa aktiivimalliin kantaa ihan lähiaikoina, kun kokoomus julkistaa ehdotuksensa vaihtoehtobudjetiksi.

Henkilökohtaisesti olen tosi iloinen, että aktiivimallin leikkuri poistuu, en ole koskaan kannattanut sitä. Työttömyyshän johtuu siitä, että työpaikkoja ei ole tarpeeksi kaikille työhaluisille, eikä siitä, että ihmiset olisivat laiskoja. Leikkuri on purrut pahasti varsinkin ikääntyviin työttömiin, jotka eivät ole saaneet töitä, vaikka ovat hakeneet niitä ihan epätoivoisesti. Työmarkkinoilla on paljon ikään ja muihin ihmisten ominaisuuksiin liittyvää syrjintää.

Toivoisinkin, että omalta osaltaan myös työnantajat tarkistaisivat asenteitaan ja palkkaisivat ihmisiä töihin vähän ennakkoluulottomammin. Rekrytoijien pitäisi tajuta, että työttömyys ei tee ihmisestä yhtään sen huonompaa työntekijäkandidaattia. Myös esimerkiksi ikääntyvillä työnhakijoilla voi olla todella hyvä kunto ja arvokasta osaamista. Perheenperustamisiässä olevasta naisesta voi saada huipputehokkaan ja sitoutuneen työntekijän.

Kun hallituksen esittämiä -melko olemattomia – työllisyystoimia käsiteltiin budjetin yhteydessä työelämävaliokunnassa, kokoomus jätti valiokunnan lausuntoon eriävän mielipiteen. Totesimme, että hallituksen esittämät toimet eivät lisää työllisyyttä, vaan voivat jopa heikentää sitä. Vaadimme hallitusta välittömästi tuomaan eduskuntaan aktiivimallin korvaavia esityksiä työllisyyttä lisääviksi toimiksi.

Vai onko niitä luvattuja, korvaavia toimia edes tulossa? Hallituksen toistaiseksi julkistamat työllisyystoimet eivät tule lisäämään talouden imua ja tuomaan uusia työpaikkoja, vaan ne ovat pelkkää näpertelyä.

Hallitus luottaa lähes sokeasti palkkatukeen, vaikka sillä ei ole asiantuntijoiden mukaan mitään työllisyyttä lisääviä vaikutuksia. Se voi auttaa yksilötasolla joitakin ihmisiä saamaan töitä, mutta kyseinen työpaikka menee silloin sivu suun joltakin toiselta työnhakijalta. Palkkatukea on asiantuntijalausuntojen mukaan siis syrjäyttämisvaikutus. Se kohdistaa työpaikat toisella tavalla kuin aiemmin, eri henkilöille, jotka muuten olisivat saaneet töitä. Se ei siis lisää työpaikkojen kokonaismäärää. Jotta palkkatuessa olisi mitään järkeä ja oikeudenmukaisuutta edes yksilötasolla, se pitäisikin kohdistaa erityisesti osatyökykyisiin.

Lisäksi työttömien työnhakijoiden henkilökohtaisia palveluja pitää vahvistaa. TE-keskusten lisämäärärahat on kohdistettava työttömien työnhaun tukemiseen ja erityisesti henkilökohtaisten tapaamisten lisäämiseen.

Jotta yritysten mahdollisuudet palkata lisää työntekijöitä paranisivat, paikallista sopimista pitää edistää. Hallituksen pitäisi tehdä myös perhevapaauudistus. Missä se viipyy? Päivähoitomaksuja täytyy alentaa ja korottaa ulosoton suojaosuutta. Myös esimerkiksi työperäisen maahanmuuton lupakäytäntöjä pitäisi nopeuttaa nykyisestä.

Hallitus luottaa tällä hetkellä liikaa työllisyyden kuntakokeiluun. Ikävä kyllä työ- ja elinkeinoministeriö näyttää sössineen kokeilun käynnistämisen. Kaupungeilla olisi varmasti halukkuutta ottaa isompi vastuu työllistämisestä, mutta niille pitää turvata riittävät resurssit sitä varten.

Ministeriö on nyt pyytänyt kunnilta sitovaa tietoa siitä, osallistuvatko ne työllisyyskokeiluun. Siihen on kuitenkin mahdotonta ottaa kunnissa varmuudella kantaa, koska ministeriö ei ole määritellyt kokeilun yksityiskohtia riittävän tarkasti.

Kunnilla ei ole edes varmuutta siitä, saavatko ne tarvittavat resurssit kokeilun toteutukseen.

Rinteen hallituksella on muutenkin näköjään taipumus vyöryttää kunnille lisää tehtäviä ilman rahoitusta lisääntyneiden vastuiden kattamiseksi. Niin se tekee esimerkiksi hoitotakuun ja vanhuspalvelujen desimaalinkin osalta.

Helsingin kaupunginhallituksen elinkeinojaosto totesi eilen illalla, että saatavilla olevan tiedon pohjalta se ei voi ottaa sitovaa kantaa, lähteekö se mukaan hallituksen työllisyyskokeiluun vai ei. Kaupunki on periaatteessa kiinnostunut kokeilusta, mutta ei valitettavasti ole saanut riittävää tietoa kokeilun sisällöstä tai varmuutta valtiolta kaupungille siirtyvistä henkilöresursseista. Helsinki joutui siis antamaan TEM:n kyselyyn vastauksen ehdollisena, vaikka ministeriö pyysi sitä sitovana.

Onkohan näin muissakin kaupungeissa? Tämä on tosi paha kömmähdys työ- ja elinkeinoministeriöltä. Harmi, että ministeri Harakka ajoi karille tämän sinänsä lupaavan kokeilun käynnistämisen näin pahasti, todella huonon valmistelun vuoksi.

Paras tapa lisätä työpaikkoja olisi huolehtia terveeestä taloudesta. Edellinen hallitus onnistui siinä hyvin ja sai aikaan ainakin 45 000 uutta työpaikkaa. Kun talous vetää ja suomalaisten yritysten tuotteet ja palvelut menevät kaupaksi maailmalla, yrityksille tulee tarve palkata uusia työntekijöitä ja syntyy uusia työpaikkoja.

Valitettavasti tämä on Rinteen hallituksen pahin kompastuskivi. Hallitus on ryhtynyt lisäämään menoja holtittomaati ilman tietoa siitä, miten ne rahoitetaan. Hallitus on esimerkiksi kiristänyt verotusta, Veronmaksajien keskusliiton mukaan verotus kiristyy jo 2300 euroa kuukaudessa ansaitsevilla työntekijöillä. Tällä menolla työllisyys ei tule paranemaan, vaan se tulee jopa vähenemään. Pelkäänkin, että tällä menolla Rinteen pikavippihallitus ajaa Suomen vielä konkurssiin.

Toimenpidealoite – tiedonkeruuta koirahyökkäyksistä ja muista eläinsuojelurikoksista

Eduskunnalle

Koirahyökkäysten määrä on kasvanut vuosi vuodelta. Helsingin poliisin karkean arvion mukaan koirahyökkäysten määrä olisi lähes kaksinkertaistunut viime vuodesta. Vakuutusyhtiöiden mukaan trendi on nouseva ja koirahyökkäyksistä tulee yhtiöille useampia ilmoituksia viikoittain.

Koirahyökkäyksistä uutisoitaessa on tuotu usein esiin, että esimerkiksi Tanska on kieltänyt useita koirarotuja, Espanjassa taas riskikoirilla pitää olla kuonokoppa julkisilla paikoilla eikä omistajalla saa olla rikostaustaa. Tällä hetkellä on kuitenkin hyvin epäselvää, mikä vaikutus lemmikkieläinten pitoon liittyvillä kielloilla olisi ja mitä rotuja ja millaisia lemmikkien omistajia kieltojen oikein pitäisi koskea.

Suomessa ei ole saatavilla virallista tilastoitua tietoa siitä, mitkä koirarodut useimmiten syyllistyvät hyökkäyksiin muita eläimiä tai ihmisiä kohtaan. Tietoja, kuten koirahyökkäysten lukumäärä, koirarodut tms, ei kirjata systemaattisesti poliisin järjestelmään niin, että niistä voisi saada suoraan tilastoja, saatavilla on ainoastaan suuntaa antavaa tietoa. Näitä tietoja saa poliisiasiaintietojärjestelmästä hakemalla rikosilmoituksista sellaisia asiasanoja kuten ”koira” ja ”hyök*”.

Koirahyökkäysten rikosnimikkeenä voi olla esimerkiksi ”eläimen vartioimatta jättäminen”, mikä tarkoittaa lähtökohtaisesti, että koira on purrut jotakuta. Järjestysrikkomuksessa koiran omistaja on voinut jättää koirankakan keräämättä, pitää koiraa vapaana kielletyllä alueella. Ensimmäisestä rikoksesta tuomitaan yleensä sakkoja, mutta vammantuottamuksista asia menee yleensä tuomioistuinkäsittelyyn. Hurjimmissa tapauksissa tuomio voi olla jopa kuusi kuukautta vankeutta koiran omistajalle.

Poliisi on virallisen tilastoinnin ohella kirjannut epävirallisesti ja epäsystemaattisesti muistiin tietoja purematapauksista ja niiden perusteella purematapauksissa nousevat selvimmin esiin sekarotuiset koirat. Koirahyökkäykset painottuvat vilkkaimmin asutuille alueille eli niitä on eniten pääkaupunkiseudulla. Helsingin poliisi ilmoittikin viime vuonna perustavansa eläinsuojelurikoksiin keskittyvän yksikön.

Koirarotujen ja eläintä koskevien tietojen lisäksi olisi hyödyllistä saada tietoja omistajista, joiden lemmikit syyllistyvät hyökkäyksiin. Millaisille henkilöillä on ongelmakoiria ja keillä näyttäisi olevan suurimpia vaikeuksia lemmikkinsä asianmukaisessa kasvatuksessa ja hoidossa? Jo ennestään tiedetään, että eläinsuojelurikoksiin liittyy yleensä myös muutakin rikollisuutta kuten talous- ja verorikoksia.

Edellä olevan perusteella ehdotan, että hallitus ryhtyy toimenpiteisiin, joilla hankitaan systemaattisempaa tilastotietoa koirahyökkäyksistä ja muista eläinsuojelurikoksista ja pohditaan tarpeita mahdollisille lisätoimenpiteille saadun tiedon pohjalta.

Järkilinja ilmastonmuutoksen torjuntaan – lopetetaan ihmisten pelottelu ja aletaan puhua ratkaisuista

Ilmastonmuutoksesta keskustelu on nykyään kahden ääripään välistä kiistelyä. Osa varsinkin nuorista on todella huolissaan ilmastonmuutoksesta ja sen seurauksista maapallolle. He kokevat ilmastonmuutoksen aikamme suurimmaksi uhaksi ja odottavat päättäjiltä pikaisia ja vaikuttavia toimia sen hillitsemiseksi.

Osa ihmisistä taas kieltää koko ilmastonmuutoksen olemassa olon kokonaan. Heistä puheet lihansyönnin kieltämisestä, tai yksityisautoilun rajoittamisesta, tuntuvat ihmisten oman vapauden ja henkilökohtaisten valintojen rajoittamiselta.

Tarvitsemmekin Suomeen maltillisen keskilinjan puhetta ilmastonmuutoksen torjumisesta. Olisi hyvä esimerkiksi tunnustaa, että jos esimerkiksi suomalaista teollisuutta rajoitetaan, tuotanto siirtyy globaalissa maailmassa nopeasti muihin maihin. Siellä tuotantotavat ovat paljon haitallisempia ympäristölle. Onkin selvää, että ilmastonmuutosta on torjuttava ensisijaisesti kansainvälisellä yhteistyöllä ja kansainvälisin sopimuksin.

Tarvitsemme myös uusia näkökulmia, jotka tarjoavat positiivisia, tehokkaita ratkaisuja ilmastonmuutoksen vastaiseen taisteluun. Nyt aiheesta puhutaan lähinnä ahdistavista ja synkistä mielikuvista käsin, sellainen ei johda mihinkään, vaan pikemminkin lamauttaa ja pelottaa. Pitää alkaa kääntää katse pois ongelmien kauhistelusta ja alkaa sen sijaan puhua mahdollisuuksista ja ratkaisuista. Yksi liian vähälle huomiolle jäänyt mahdollinen ratkaisukeino on metsien valtaisia merkitys ilmastonmuutoksen torjumisessa.

Tänä kesänä julkaistiin tutkimus, jonka mukaan puiden istuttaminen on merkittävin yksittäinen keino ilmastonmuutoksen hidastamiseksi. Siis puiden kasvattaminen yksi kaikista tehokkaimmista keinoista! Sehän on hyvä uutinen, miksei siitä puhuta laajemmin? Puiden istuttamisella on hiilidioksidia sitova vaikutus ja tutkimukset näyttävät sen olevan jopa aiemmin tiedettyä tehokkaampi keino hiilidioksidin poistamiseen ilmakehästä.

Puita tarvitaan valtavasti lisää koko maailmaan. Siksi esimerkiksi Amazonin metsäpalot ovat olleet niin suuri tragedia koko maapallolle. Puiden istuttamiseksi onkin tehtävä työtä kansainvälisillä kentillä, mutta voimme panostaa siihen myös Suomessa. Meillä on siihen poikkeuksellisen hyvät lähtökohdat metsäisenä ja harvaan asuttuna maana.

Rinteen hallituksen hallitusohjelmassa todetaan, että se aikoo arvioida metsänhoidon suosituksia ja tarvittaessa päivittää niitä. Peräänkuulutankin hallitukselta siitä toimia tutkittuun tietoon perustuen. Hallitusohjelmassa todetaan myös, että ruuantuotantoon soveltumattomien peltojen sekä käytöstä poistuneiden turvetuotantoalueiden metsitystä selvitetään. Jotta tämä ei jäisi epämääräiseksi selvityssuunnitelmaksi, hallituksen on syytä esitellä pikaisesti selkeä aikataulu siitä, millä aikataululla metsittämistä ollaan aloittamassa.

Suomen pitäisi vaikuttaa ilmastonmuutoksen torjuntaan metsittämällä myös EU-tasolla. EU:n puheenjohtajuuskautemme on jo lähellä loppuaan ja ainakaan ilmastonmuutoksen torjumisen osalta Suomi ei ole onnistunut olemaan EU:ssa ”kokoaan suurempi”. Valitettavasti siinä jäi arvokas mahdollisuus käyttämättä, mutta jatkossa meidän on toimittava määrätietoisemmin. Suomen pitää alkaa näyttää muulle maailmalle esimerkkiä siinä, miten uhkaava ilmastonmuutos on mahdollista torjua metsiä vaalimalla ja puita istuttamalla.

Toimenpidealoite Malmin lentokentästä

Tein eduskunnassa toimenpidealoitteen, että hallitus ryhtyy toimenpiteisiin, joilla valtio toteuttaa eduskunnan lausuman mukaiset vaihtoehdot ja osoittaa Helsingin seudulle Malmin lentokentän korvaavat toimintamahdollisuudet edellä mainitut näkökulmat huomioiden.

Kun eduskunta hylkäsi vuonna 2018 kansalaisaloitteen kentän säilyttämisestä ilmailukäytössä, se edellytti, että valtioneuvosto ryhtyy toimenpiteisiin korvaavien lentokenttätoimintojen turvaamiseksi, jotta Malmin lentokentän ilmailutoiminnot voivat jatkua hyvien yhteyksien ja etäisyyksien päässä. Korvaavaa kenttää ei ole kuitenkaan onnistuttu löytämään. Lisäksi Helsingin sisällä sijaitsevan Malmin kentällä on peruskäyttönsä ohella toinenkin tärkeä olemassaolon syy. Pääkaupungin huoltovarmuus on voitava turvata varakentällä mahdollisen kriisin uhatessa, jos Helsinki-Vantaan kentälle tapahtuisi jotakin.

Lisäksi 28 kaupunginvaltuutettua ja 11 varavaltuutettua allekirjoitti lokakuussa vetoomuksen siitä, että Malmin lentokentän säilyttämisestä pitäisi järjestää kansanäänestys. Minäkin allekirjoitin vetoomuksen.

Kuntalain mukaan kuntalaiset voivat tehdä aloitteen äänestyksen järjestämisestä, jos he onnistuvat keräämään hankkeensa taakse neljä prosenttia kunnan 15 vuotta täyttäneistä asukkaista. Malmin lentokentän puolustajat saattavat hyvinkin saada tarvittavat nimet kasaan, sillä niitä oli kertynyt lokakuuhun mennessä jo 95% tarvittavasta määrästä.

Toisaalta kaupunginvaltuuston ei ole kuitenkaan silti pakko päättää järjestää kansanäänestystä. Kaiken lisäksi äänestys olisi lain mukaan vain neuvoa antava eli sen lopputulosta ei olisi pakko noudattaa kaupunginvaltuustossa. Odotusarvo on huono, sillä kaupunginvaltuusto äänesti jo viime vuonna siitä, pitäisikö kansanäänestys järjestää. Äänestin kansanäänestyksen puolesta, mutta esitys hävisi silloin, kuten kaikille muillekin Malmin kenttä-äänestyksille on käynyt. On tietenkin niin, että kunnallisvaaleissa kaupunkilaiset valitsevat päättäjät, joiden tehtäväksi he antavat perehtyä asioihin ja ottaa niihin kantaa ihmisten puolesta. On kuitenkin tärkeää, että k ansalaisten ääntä kuunnellaan myös vaalien välissä.

Helsinki tarvitsee ilmailua, ja ilmailu tarvitsee lentokenttää. Pienilmailun liikenneyhteys ja elinkeino täytyy säilyttää Helsingissäkin, koska älykäs ilmailu ja sähkölentokoneet kehittyvät nopeammin kuin kukaan osasi vielä hetki sitten aavistaa.

Lentoaseman yrittäjät ovat akuutin kriisin äärellä. Liiketoimintaa ei pitäisi lopettaa estämällä lentotoimintaa, sillä alueelle ei ole vielä vuosiin muuta tarvetta. Kun eduskunnan edellyttämiä korvaavia toimintamahdollisuuksia ei ole toteutettu Helsingin seudulle, niin kaupungin pitäisi vähintäänkin vaatia valtiota toteuttamaan eduskunnan lausuman mukaiset vaihtoehdot. Lentotoiminnan mahdollistavia vuokrasopimuksia pitäisi sitä odottaessa jatkaa ainakin kahdella vuodella ja valtion kanssa olisi ryhdyttävä neuvotteluihin vaatien velvoitteiden toteuttamista.

Toimenpidealoite: Enemmän miehiä hoiva-alalle

Eduskunnalle

Ylivoimainen valtaosa sekä sairaanhoitajista että lähihoitajista on naisia. Positiivista on, että miesten määrä on kuitenkin viimeisen kahdeksan vuoden aikana kaksinkertaistunut. Tavoitteena pitäisi olla, että miehiä ja naisia työskentelisi alalla yhtä paljon.

Vaikka alalle hakeutuu miehiä nykyään yhä enemmän, valtakunnallisesti miehiä työskentelee lähihoitajina kuitenkin vielä hyvin vähän. Miehet kohtaavat hoitoalalla myös edelleen ennakkoluuloja ja ihmettelyä. Sukupuolten tasa-arvon lisääntyminen alalla olisi kuitenkin hyödyllistä paitsi palkkauksen ja arvostuksen kannalta ja myös esimerkiksi siksi, että miespuoliset hoitajat voisivat tuoda hoitajien työkulttuuriin uusia näkökulmia. Monipuolisempi työyhteisö on totta kai aina rikkaampi kuin yksipuolinen.

Suomea vaivaa vakava puute hoitohenkilökunnasta, kun väestö ikääntyy. Hoitajista on kova pula jo nykyään. Niinpä monia työttömiä ja varsinkin ulkomaalaistaustaisia naisia kannustetaan poikkeuksetta kouluttautumaan hoiva-alalle. Herää kysymys, voisi kysyä, miksei nuoria ja työttömiä miehiä kannusteta samalla tavalla aktiivisesti hakeutumaan hoiva-alalle?

Miehille olisi tarvetta muuallakin sosiaali- ja terveydenhuollon tehtävissä, kuten varhaiskasvatuksessa ja vanhustyössä.  Kun väestö ikääntyy, vanhuspalveluihin tarvitaan entistä enemmän henkilökuntaa sekä varsinaisiksi hoitajiksi kuten myös avustaviin tehtäviin. Esimerkiksi palveluasuntoloiden vanhusasukkaat ovat olleet suorastaan hurmaantuneita mieshoitajista. Miesten läsnäolo palveluasunnoissa tekee asuinympäristöstä normaalimman, sillä onhan tavallisessa maailmassa myös miehiä.

Ennakkoluulot miehille ja naisille sopivista töistä istuvat syvässä, vaikka todellisuudessa hoivatyössä tarvitaan paljon myös esimerkiksi fyysistä voimaa. Sitähän tarvitaan esimerkiksi potilaita nostaessa. Hoitajan työ on usein myös hyvin intiimiä, joten olisi hyvä, että esimerkiksi vanhainkodin asukkaat saisivat valita, hoitaako heitä joissain tilanteissa mies- vai naishoitaja.

Myös päiväkotien lastenhoitajista ja lastentarhanopettajista on valtaosa naisia. Kuitenkin pienet lapset hyötyisivät siitä, että varhaiskasvatuksessa olisi myös ns. miehen malleja. Kun on haastateltu päiväkodeissa työskenteleviä miehiä, on havaittu, että he itse kokevat tuovansa päiväkotimaailmaan miehen mallia, rentoutta sekä jämäkkyyttä.

Edellä olevan perusteella ehdotan, että hallitus ryhtyy toimenpiteisiin, joilla kannustetaan erityisesti miehiä hakeutumaan opiskelemaan ja töihin hoiva-alalle.

Mitä mieltä syntyvyydestä? Miten sitä voisi edistää?

Aloin miettiä syntyvyyttä ja sitä, että syytä sen laskuun etsitään usein naisista. Antti Rinnekin (sdp) kutsui taannoin suomalaisia naisia ”synnytystalkoisiin”. Moni tuntuu yhä ajattelevan, että syntyvyys olisi laskenut erityisesti korkeakoulutetuilla naisilla, jotka ovat muka liian uraorientoituneita ja siksi haluttomia perustamaan perhettä. Se piti ilmeisesti paikkansa joskus muinoin, muttei enää, vaikka moni akateeminen nainen onkin lapseton. Nykyään lapsettomuus on lisääntynyt enemmän vähemmän koulutetuilla naisilla. Kaikista eniten lapsettomuudesta kärsivät kuitenkin kouluttamattomat miehet.

Lapsettomuudesta puhutaan niin naispainotteisesti, että on suorastaan hätkähdyttävä tieto, että lapseton on useimmiten mies. Joka kolmas nelikymppisistä suomalaisista miehistä on lapseton ja naisista vain joka viides. Korkeakoulutuetuista 45-vuotiaista miehistä oli lapsettomia 22% ja vähiten koulutetuista miehistä lapsettomia on 36%. Vähän koulutetuilla miehillä ei ole parisuhdettakaan yhtä usein kuin korkeakoulutetuilla miehillä. Tyypillisin lapseton suomalainen on siis mies, jolla ei ole perusasteen jälkeistä koulutusta, työtä, eikä parisuhdetta. Tästä puhutaan ihmeen vähän.

Lapsettomat sinkut

Koska lapsettomuuteen liittyy pysyvän parisuhteen puuttuminen, siihen ei voi kovin tehokkaasti vaikuttaa poliittisin päätöksin. Tutkimusten mukaan lapsettomaksi jääneistä 42-vuotiaista suomalaisista valtaosa ei ole koskaan asunut puolison kanssa, tai heillä on takanaan lyhyitä avoliittoja. Lähes puolet lapsettomista ei ole elänyt avo- tai avioliitoissa, tai he ovat solmineet avoliiton nelikymppisinä. Neljännes lapsettomista oli elänyt lyhyen aikaa avoliitossa, ja asunut sen jälkeen ilman puolisoa.

Lukiessani tuota tutkimusta löysin siitä itsenikin. Olinhan pitkään ikisinkku, en elänyt parisuhteissa ja biletin, olin tosin koulutettu ja töissä, mutta menin naimisiin vasta juurikin nelikymppisenä. Olisin jäänyt lapsettomaksi, ellen olisi onnistunut saamaan lasta yksinhuoltajana, 34-vuotiaana sinkkuna. No, takaisin asiaan:

Kaksi kolmasosaa kaikista nuoremmista miehistä ja naisista haluaisi mieluiten elää parisuhteessa. Sinkkukotitalouksien määrä on kuitenkin lisääntynyt Suomessa vuosi vuodelta ja Helsingissä jo puolet kotitalouksista on sinkkuja. Hiljattain on uutisoitu, että sinkkunaisista vain neljännes haaveilee parisuhteesta, mutta kaikista miessinkuista parisuhteesta haaveilee jopa puolet. Vain vähäinen seitsemän prosenttia miessinkuista ei halua parisuhdetta. Yleisissä mielikuvissa elää tämänkin suhteen siis ihan vääränlainen mielikuva. Mielikuva parisuhteesta haaveilijasta on populaarikulttuurissa nainen, mikä ei siis vastaa elävän elävän todellisuutta.

Kyselytutkimuksen mukaan alle 35-vuotiaista miehistä yli puolet kertoo lapsettomuutensa syyksi kumppanin puuttumisen. Jäin miettimään, tarkoittaako se sitä, että miehellä ei ole lainkaan seurustelusuhdetta, vai sitä, että mies ei jostain syystä pidä seurustelu- tai tapailukumppaniaan sopivana perheen perustamiseen. Eli ovatko nuo miehet naisten kanssa yhdessä vain ns. parempaa odotellessa vai kokonaan yksin? Nehän ovat kaksi aivan eri asiaa.

Finsex-tutkimuksen mukaan 74% miessinkuista on saanut edellisvuoden aikana seksiä toisen ihmisen kanssa (ja vain 55% naissinkuista). Jotkut tosin ovat saaneet enemmän kuin toiset, mutta aivan yksin he eivät ole kaikki siis olleet.

Seksuaaliterapeutti Anu Kinnusen mukaan tahtomattaan sinkkuna elävät miehet voi jakaa kolmeen kategoriaan. Ensimmäiseen kuuluvat miehet, joilla on elämässään joku nainen, mutta tämä ei täytä toiveita. Toiseen ryhmään kuuluvat miehet ovat olleet parisuhteessa, suhteen muodostaminen on heille helppoa ja he ovat muutenkin sosiaalisesti kyvykkäitä. Näistä kummallakaan miesjoukolla ei luulisi olevan valittamisen aihetta siitä, etteivät he saisi parisuhdetta ja sen myötä lapsia, jos niin haluaisivat.

Kolmanteen sinkkuryhmään kuuluvilla miehillä sen sijaan ei ole välttämättä ollut naissuhteita lainkaan. He kokevat naiset pelottaviksi, mystisiksi ja etäisiksi, eivätkä uskalla ottaa kontaktia heihin. Tilastojen mukaan vuosina 1965–1969 syntyneistä miehistä, joilla ei ollut perusasteen jälkeistä koulutusta, oli 45-vuotiaana lapsettomia selvästi yli kolmannes. Miehillä parisuhteen puuttumiseen liittyy heikompi asema työmarkkinoilla ja epävarmempi toimeentulo. Alle 600 euron nettotuloluokan miehistä puolet ja naisista kolmasosa on yksineläjiä. Vastaavasti ylimmässä tuloluokassa yksineläjiä oli miehistä 9 % ja naisista 16 %.

Pitäisi luultavasti olla erityisesti huolissaan tuosta kolmannesta kategoriasta eli syrjäytymisvaarassa olevista sinkkumiehistä. Siis syntyvyyden näkökulmasta ja miesten oman hyvinvoinnin näkökulmasta. Ilman parisuhdetta olevat naisethan ovat tyytyväisempiä elämäänsä kuin ilman parisuhdetta olevat miehet. Avioliitonkin väitetään lisäävän nimenomaan miehen elinikää ja huono parisuhde ei ainakaan lisää naisen hyvinvointia. Ratkaisu ongelmaan ei siis ole, että ”naisten pitää ruveta olemaan vähemmän nirsoja”, jos he kerran viihtyvätkin ihan hyvin sinkkuina. Ratkaisun pitää löytyä muualta.

No joka tapauksessa tilanne on siis sellainen, että useammat sinkkumiehet kuin sinkkunaiset haluaisivat parisuhteeseen. Lisäksi sinkkumiehet ovat onnettomia ja voivat huonosti, mutta tutkimuksen mukaan pariutuminen on todennäköisempää hyvinvoiville ja onnellisille ihmisille. (Tiesittekö, että tutkimuksen mukaan yli 30-vuotiaina ihmisiä koittaa elämänvaihe, jossa ikävaiheessa enää vain itsensä onnellisimmiksi kokevat sinkut avioituivat? Kaikkien kolmikymppisten pitää äkkiä psyykata itsensä onnellisiksi…) Onneksi omaan onnellisuuteen ja hyvinvointiin voi itse vaikuttaa. Voisivatko siis epätoivotusti sinkut miehet kehittää itseään enemmän sellaisiksi, kuin mitä naiset nykyään toivovat puolisolta? Voisivatko he päästä parisuhteeseen ja saada lapsia kehittämällä omaa hyvinvointiaan ja elintapojaan, kouluttautumalla ja hakeutumalla kaikin voimin työelämään? Miten poliittiset päättäjät voisivat tukea heitä siinä?

Parisuhteessa elävät

Jotta syntyvyys nousee, lapsia voi periaatteessa syntyä useammalle ihmiselle tai niitä voi syntyä harvemmille, mutta sitäkin enemmän. Pariskunnat voisivat periaatteessa saada halutessaan useampia lapsia, kuin niille nykyään syntyy. Tilastojen mukaan vain kymmenesosa lapsettomista elää avioliitossa eli käänteisesti: Suurin osa lapsista syntyy pitkissä ja vakaissa parisuhteissa.

Käytännössä menee niin, että mitä myöhemmin nuoret aikuiset alkavat kokea lasten saamisen ajankohtaiseksi, sitä vähemmän lapsia he ehtivät saada, sillä ikä tulee vastaan. Nuoruus-vaihe elämässä on nyky-yhteiskunnassa pidentynyt, minkä seurauksena ajatus lastensaamisesta ei ole vielä  useimmilla parikymppisillä lainkaan ajankohtainen, vaan sitä aletaan pohtia enemmän vasta kolmikymppisenä. Kun sitten ensimmäisen lapsen saaminen viivästyy, syntyy aikanaan vähemmän toisiakin lapsia.

Naisia rasittaa palkkatyön ja kodin- ja lastenhoidon tuplataakka. On ennustettu, että kun isät ja äidit alkavat jakaa lastenhoitoa tasaisemmin, syntyvyys saattaisi jälleen alkaa nousta. Nykyäänhän, jos nainen jää kotiäidiksi, niin hänelle jää tutkitusti suurempi vastuu kotitöistä ja lastenhoidosta senkin jälkeen, kun hän palaa työelämään. Hoitovapaalla omaksutut sukupuoliroolit jäävät ns. päälle. Tämä kauhistuttaa monia naisia, jotka pelkäävät joutumista perinteiseen naisten rooliin kotona. Ratkaisu ongelmaan olisi asennemuutos, joka toisi tasa-arvon myös kotiin arjen tasolle, sellaiset avioliitot kestävätkin paremmin, joissa mies on alusta asti ottanut paljon vastuuta lastenhoidosta. Perhevapaiden jakaminen tasaisemmin naisten ja miesten kesken voisi olla tämän edistämiseksi sellainen keino, minkä poliittiset päättäjätkin pystyvät syntyvyyden edistämiseksi tekemään.

Uudistusta mutkistaa sitten se, että osa lapsia harkitsevista naisista haluaisi niitä vain siinä tapauksessa, että saisivat mahdollisuuden olla kotona hoitamassa niitä mahdollisimman pitkään. He siis näkevät kotihoidontuen erityisen tärkeäksi lapsiystävälliseksi tukimuodoksi, sillä kotivanhemman puolison tulot eivät välttämättä riitä elättämään perhettä. Jos lapsen etua mietitään, niin tuntuisi oikeudenmukaiselta, että lapsella olisi mahdollisuus kotihoitoon riippumatta vanhempiensa varallisuudesta.

Miehet taitavat luulla vielä tänäkin päivänä, että perheen elättäminen on se rooli, jota heiltä odotetaan lapsiperheessä. Naiset eivät kuitenkaan enää ajattele niin, vaan odottavat ennen kaikkea tasaveroista aikuista jakamaan arjen vastuita. Naiset ovat myös huolissaan omista kyvyistään hankkia oman toimeentulonsa omalla työllään, he eivät halua syrjäytyä työmarkkinoilta perheen vuoksi. Nykyisin työelämä on kuitenkin epävarmaa ja vakituisia työsuhteita on vähemmän kuin ennen ja se haittaa perheen perustamista. Se, että korkeassa sosio-ekonomisessa asemassa olevat miehet saavat useammin parisuhteen ja lapsia, ei johdu naisten näkökulmasta lainkaan rahasta, kuten miehet yleensä virheellisesti luulevat. Se johtuu siitä, että suhteen saamiseksi tarvitaan samanlaisia ominaisuuksia, kuin mitkä auttavat pärjäämään myös työmarkkinoilla, toisin sanoen elämänhallintaa, älyä, itsevarmuutta, määrätietoisuutta ja sosiaalisia taitoja.

Aika moni parisuhde päättyy nykyään eroon ja useasti silloin, kun lapset ovat pieniä. Ero on riski varsinkin naiselle, jos hän joutuu pääasialliseen vastuuseen lapsista. Perheiden kotipalveluja pitäisikin kehittää ja tarjota niitä lapsiperhearjessa kipuileville pariskunnille jo ennakoivasti. Kotitalousvähennystä ei saisi missään tapauksessa leikata, kuten Rinteen hallitus aikoo tehdä, vaan sitä pitäisi pikemminkin laajentaa, jotta perheet voisivat hankkia lastenhoitopalveluita myös yksityisiltä yrityksiltä. Nykyään monet nuoret parit ovat todella yksin arjessä ilman tukiverkkoja, jos he ovat muuttaneet kauas kotiseuduiltaan ja sukulaistensa luota. Unelma lapsiperheestä omakotitalossa voi kääntyä yksinäiseksi painajaiseksi neljän seinän sisällä vieraalla paikkakunnalla ja rankassa univajeessa. Sellainen ajatus kauhistuttaa varsinkin sitä vanhempaa, joka jää kotiin hoitamaan lasta yksin puolison jatkaessa työelämässä.

Lasten saaminen parisuhteessa ei ole kuitenkaan vain naisista kiinni. Netti on pullollaan keskusteluja aiheesta ”mies ei halua lasta”, ”mies ei halua naimisiin”, ”sitoutumishaluton mies” ja ”minä haluaisin lapsia, mutta mies haluaa odottaa”. Monet naiset valittavat, että miehet kypsyvät hitaasti ja ovat haluttomampia sitoutumaan nuorena ja alkamaan yrittää lasta. Uskovatko miehet, että heillä on enemmän aikaa saada lapsi kuin naisilla?

Kun suomalaisille yliopisto-opiskelijoille tehtiin kysely, niin yli puolet vastanneista miehistä ja kolmasosa naisista luuli, että naisen hedelmällisyys laskee huomattavasti vasta yli 45-vuotiaana. He eivät kokeneet ihmeempää kiirettä raskauden yrittämisessä. Todellisuudessa naisen hedelmällisyys alkaa laskea selvästi jo 35-vuotiaana ja harvempi tietää, että myös miehen hedelmällisyys laskee iän myötä. Kun tutkitaan pariskuntien lapsettomuutta, niin lapsettomuuden syy on biologisesti yhtä usein miehessä kuin naisessa. Itse asiassa mies tutkitaan ensimmäiseksi, koska se on helpompaa, ja nainen tutkitaan vasta sitten, jos miehestä ei löydy selkeää syytä.

Se on siis harhaluulo, että myöskään mies voisi useinkaan tulla isäksi pitkälti yli nelikymppisenä. Tilastojen mukaan 98% suomalaisista naisista saa esikoisensa alle 40-vuotiaana ja vain 2% sitä vanhempana. Se rajoittaa miesten isäksi tulemisen mahdollisuuksia, koska pariskunnat ovat Suomessa yleensä saman ikäisiä. Suurimmassa osassa pariskuntia ikäero on miehen ja naisen välillä enintään kolme vuotta. Neljässä viidesosassa se on enintään viisi vuotta ja yli 20 vuoden ikäero on ainoastaan mikroskooppisessa 0,46%:ssa parisuhteista. Viisikymppisen miehen on siis äärettömän epärealistista haaveilla parisuhteesta ja lasten saamisesta kolmikymppisen naisen kanssa. Vastaavasti nelikymppisen miehen on epärealistista haaveilla parisuhteesta parikymppisen naisen kanssa.

Eikö sitten luonto varmista sen, että kun biologinen kello tikittää, viimeistään ainakin naiselle iskee kova vauvakuume? Joo ja ei. Vauvakuume on kyllä tyypillisempää naisille, mutta ikävä kyllä se ei ilmeisesti herää itsekseen. Se syntyy sen sijaan yhtäkkiä sellaisissa tilanteissa, kun joku lähipiirissä elävä henkilö, kuten sisko tai ystävä, saa lapsen. Jos yhä harvempaan perheeseen kaveripiirissä syntyy lapsia, niin todennäköisesti myös vauvakuumeilijoita tulee vähemmän.

Muut keinot saada lapsia

Kolmannet lapset saadaan yhä useammin uudessa parisuhteessa eron jälkeen. Melkein joka kymmenes perhe on Suomessa uusperhe. Uusperheistä vapaa puolet on sellaisia, joissa on vain äidin tuomia lapsia, eikä ollenkaan yhteisiä lapsia. Toiseksi yleisin uusperhetyyppi on äidin lasten ja uusperheen vanhempien yhteisten lasten muodostama perhe, joita on vajaa 40 %. En löytänyt netistä sellaista tutkimusta, josta kävisi ilmi, synytyykö kakkos- ja kolmoskierroksilla lapsia eniten miehille tai naisille, joilla on niitä jo aikaisemmista suhteista, vai niille, joilla ei ole ennestään vielä yhtään. Sattuuko joku tietämään siihen vastauksen? Kai jotkut miehet saavat lapsia useamman eri naisen kanssa, kun kerran joka kolmas nelikymppisistä suomalaisista miehistä on lapseton ja naisista vain joka viides.

Mitä muita keinoja on saada syntyvyys nousuun? Yritin googlailla, syntyykö sivusuhteissa ja pettämisen seurauksena paljon lapsia, mutten löytänyt siitäkään tietoa. Ehkei se ole merkittävä määrä sitten. Niistä miehistä, jotka pitivät ihanteenaan uskollista avio- tai avoliittoa, joka viides on tutkimuksen mukaan kuitenkin ollut jossakin vaiheessa uskoton. Naisilla niin on joka kymmenennellä. Miesten sivusuhteet ovat yleisemmin sinkkunaisten kanssa ja naisten sivusuhteet taas varattujen miesten kanssa.

Sinkkunaiset voivat saada lapsia myös yksin ilman parisuhdetta. Se on tietenkin mahdollista satunnaisissa suhteissa, mutta myös suunnitellusti ja hedelmöityshoitojen avulla. Se keino taitaa olla yleistynyt viime vuosina? On hyvä, että laki mahdollistaa ne Suomessa. Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri HUS on tähän asti rajannut parisuhdetta ilman elävät naiset pois hedelmättömyyshoitojen piiristä, mutta muuttanut sittemmin kantaansa. Helsingin hallinto-oikeus totesi, että johtajaylilääkärin vuonna 2015 antama määräys hoitojen rajaamisesta oli syrjivä. Helsingin hallinto-oikeuden päätös oli ensimmäinen, mutta samaa asiaa käsitellään muidenkin yliopistosairaaloiden kohdalla. On ihan oikein, että hedelmöityshoitoja koskevassa lainsäädännössä ei rajata hoitoja seksuaalisen suuntautumisen mukaan eikä myöskään pois itsellisiltä naisilta.

Mitä mieltä sinä olet? Mitä ovat sinun mielestäsi syyt syntyvyyden vähenemiselle ja mitä asialle voisi tehdä?

Lakialoite: Kaupungin vuokra-asuntoja ei pitäisi siirtää sukulaisille

Jätin eduskunnassa lakialoitteen, joka estäisi kaupungin vuokra-asuntojen luovuttamista sukulaisille. Asunnot ovat verovaroin tuettuja ja on tärkeää, että asumisen tuki kohdistetaan sitä tarvitseville oikeudenmukaisemmin.

ARA-vuokra-asunnot on rakennettu valtion tuella ja ne on tarkoitettu vähävaraisimmille ja pienituloisimmille ihmisille. Niihin on valittava asukkaiksi säännösten mukaan ensisijaisesti kiireellisimmässä asunnontarpeessa olevat, vähävaraisimmat ja pienituloisimmat hakijat. Asukkaiden valinta perustuu sosiaaliseen tarkoituksenmukaisuuteen ja taloudelliseen tarpeeseen.

Tällä hetkellä laki mahdollistaa kuitenkin sen, että päävuokralainen siirtää vuokra-asuntonsa vuokraoikeuden ilman erillistä lupaa vuokranantajalta. Vuokraoikeuden voi siirtää puolisolle, vanhemmilleen tai perheeseen kuuluvalle lapselle.

Kun vuokraoikeuden omaava asukas muuttaa pois, hänen sukulaisensa asunnontarve pitäisi arvioida kaupungin asuntotoimistossa, niinhän muidenkin asunnonhakijoiden kohdalla tapahtuu. Se asettaisi kaikki kaupungin asunnon hakijat keskenään tasaveroiseen asemaan.

Nykyään ainoastaan asunnonhakijat käyvät läpi tarveharkinnan ja heidän tulo- ja varallisuustasonsa selvitetään. Jos vuokraoikeuden haltija siirtää vuokraoikeuden lähisukulaiselleen, näitä ei tarkasteta uudelta vuokraoikeuden haltijalta.

Nyt veronmaksajien tukemat asunnot voivat siis päätyä henkilöille, joilla olisi varaa asua myös vapailla asuntomarkkinoilla tai jopa hankkia omistusasunto. Hyvätuloinen henkilö voi asua kaupungin vuokra-asunnossa samaan aikaan, kun paljon pienituloisempi asunnonhakija odottaa jonossa. Se ei ole oikein.

Asuminen Helsingissä on nykyään liian kallista varsinkin pienipalkkaista työtä tekeville. Juuri pienituloisille tällaiset vuokra-asunnot voivat olla lähes ainoa vaihtoehto. Esimerkiksi Helsingissä on monella alalla työvoimapulaa, mutta halukkaat työntekijät eivät pysty muuttamaan kaupunkiin asumisen kalleuden takia.

Vuoden 2018 aikana asuntohakemusten määrä Helsingin kaupunginasunnoille on kasvanut yli 10’000 vuotuisella hakemuksella edellisvuosiin verrattuna. Hekan asuntoja uusille hakijoille välitetään vuosittain n. 2000 – 3000. Vuokraoikeuden siirtoja sukulaisille tapahtuu n. 200-250. Helsingissä kaupungin vuokra-asuntoja ei voi jonottaa, vaan asunnot jaetaan asuntotoimiston virkailijoiden tekemän tarveharkinnan ja arvion mukaan.