Eduskunnassa kirjallinen kysymys koronasta tiedottamisesta

Jätin tiistaina päivällä tällaisen kirjallisen kysymyksen hallitukselle koronavirukseen varautumiseksi tehdyistä suunnitelmista tiedottamisesta

Eduskunnan puhemiehelle

Koronavirus on levinnyt jo useaan maahan ja on mahdollista, että siitä muodostuu epidemia myös meillä Suomessa. Monet kansalaiset ovat huolissaan sen suhteen, miten viranomaiset ovat varautuneet epidemiaan. Tietoja varautumisen käytännön toimenpiteistä on annettu julkisuuteen niukasti ja se on omiaan lietsomaan huolestuneisuutta. Keskitetyn ja niukan tiedonvälityksen ajat ovat ohi. Ellei riittävää tietoa ole tarjolla luotettavista viranomaislähteistä, ihmiset etsivät sitä muualta ja varsinkin Internetistä. Riski valeuutisten ja propagandan leviämiselle on tällöin suuri. Avoin ja runsas tiedotus on paras lääke sitä vastaan.

Moni kansalainen haluaisi nyt tietää, mitä tapahtuu, jos ihmisiä on suuri joukko samaa aikaa sairaalahoidossa, karanteenissa tai tartuttajina. Miten esimerkiksi terveydenhuolto ja muut tärkeät peruspalvelut turvataan sellaisessa tilanteessa ja miten hallitus aikoo tiedottaa varautumisesta? Epidemian ennaltaehkäisy olisi myös tehokkaampaa, jos kansalaiset otettaisiin mukaan varautumiseen. Ihmisiä askarruttavat tällä hetkellä hyvin yksinkertaiset arkielämään liittyvät käytännön kysymykset ja niihin toivotaan vastauksia. Halutaan tietää, miten toimia, jos epäilee itse tai perheenjäsenensä sairastuneen koronavirukseen. Epäselvyyttä vallitsee mm. siitä, pitäisikö jokainen yksittäinen koronavirustartunta pyrkiä diagnosoimaan testeillä, sillä kriteerit testaamiselle ovat varsin tiukat ja testejä onkin tehty toistaiseksi vain vähän. Vai olisiko järkevää, että lievästi sairastuneet eivät lainkaan lähtisi kuormittamaan terveyskeskuksia, vaan hoitaisivat itsensä kuntoon kotonaan, jos he pystyvät niin tekemään?

Onko hallitus esimerkiksi ohjeistamassa työnantajia siitä, että viruksen leviämisen ehkäisemiseksi työntekijöiden kannattaisi sairastaa ylähengitystietulehduksen kotonaan menemättä työpaikalle tai tarpeettomasti lääkärinvastaanotolle tartuttamaan muita, vai onko linjanveto kotiin jäämisen edellytyksistä ja mahdollisesta etätyöstä riippuvaista yksittäisistä työnantajista? Aikooko hallitus ohjeistaa kansalaisia siitä, pitäisikö esimerkiksi terveen oloisia lapsia viedä päiväkotiin tai kouluun, jos heidän perheenjäsenensä epäilee saaneensa koronavirustartunnan, vaikka viruksen testaamiselle annetut kriteerit eivät olisikaan täyttyneet?

Miten hallituksen suunnitelman mukaisesti toimittaisiin esimerkiksi sellaisessa aika yleisessä tilanteessa, jossa iäkkään kotona asuvan pariskunnan toisen osapuoli epäilee saaneensa koronavirustartunnan, ja hän toimii kotonaan käytännössä, mutta ei virallisesti, puolisonsa omaishoitajana? Eli tilanteessa, jossa sairastunut puoliso on käytännössä hoivannut toista ja huolehtinut siitä, että tämä muistaa mm. ottaa tärkeät lääkkeet ajoissa ja että hänen muutkin perustarpeensa täyttyvät. Mitä jos sairastuneen puolison tila ei sillä hetkellä vaadi sairaalahoitoa, tai jos koronavirustartuntaa ei ole edes virallisesti testeillä todettu, niin siirrettäisiinkö henkilöt kuitenkin asumaan johonkin ulkopuoliseen yksikköön, vai ohjeistettaisiinko heitä pärjäilemään kotonaan, mielellään karanteenissa? Onko resursseja tarpeeksi siihen, että esimerkiksi kunnan kotihoidon työntekijöitä saataisiin joustavasti avuksi tällaisen pariskunnan kotiin, vai toivottaisiinko vanhusten omaisten osallistuvan heidän hoivaansa, vaikka se voisi johtaa mahdollisen viruksen tarttumiseen myös heidän omiin perheenjäseniinsä?

Tällaiset arkiset ja kenties asiantuntijoiden mielestä itsestään selvät kysymykset askarruttavat monia suomalaisia. Olisi järkevää päästää yksityishenkilöt tietoisiksi valtakunnallisista suunnitelmista koronaviruksen varalta, siten he voisivat myös osaltaan edistää epidemiaan varautumista ja sen torjumista Suomessa.

Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 §:ään viitaten esitän asianomaisen ministerin vastattavaksi seuraavan kysymyksen:

Milloin ja miten hallitus aikoo tiedottaa koronavirukseen varautumiseksi tehdyistä suunnitelmista Suomessa?

Miten Helsingin kaupunki ja Suomen hallitus ovat varautuneet koronavirukseen?

Koronavirus on levinnyt jo useaan maahan ja on mahdollista, että siitä muodostuu epidemia myös meillä Suomessa. Runsaan matkailun vuoksi tautien siirtyminen toiselle puolelle maapalloa voi tapahtua nopeasti.

Monet kansalaiset ovat huolissaan sen suhteen, ovatko viranomaiset varautuneet epidemiaan Suomessa. Tietoja varautumisen käytännöntoimenpiteistä on annettu julkisuuteen niukasti ja se on omiaan lietsomaan huolestuneisuutta. Ehkä jotkut jopa hellivät ajatusta, että varautumistoimenpiteistä ei pitäisi turhia keskustella, jotta ihmiset eivät panikoisi. Sellainen suhtautuminen on kansalaisia aliarvioivaa ja holhoavaa ja täysin on väärä viestintästrategia nykymaailmassa.

Keskitetyn ja niukan tiedonvälityksen ajat ovat ohi. Ellei riittävää tietoa ole tarjolla luotettavista viranomaislähteistä, ihmiset etsivät sitä muualta ja varsinkin Internetistä. Riski valeuutisten ja propagandan leviämiselle on tällöin suuri. Joillakin tahoilla voi olla jopa halua käyttää tilaisuutta hyväksi ja lietsoa kansalaisten keskuudessa epäluottamusta viranomaisiin. Avoin ja runsas tiedotus olisi paras lääke sitä vastaan.

Moni kansalainen haluaisi tietää, mitä tapahtuu, jos ihmisiä on suuri joukko samaa aikaa sairaalahoidossa, karanteenissa tai tartuttajina. Miten esimerkiksi terveydenhuolto ja muut tärkeät peruspalvelut turvataan sellaisessa tilanteessa?

Jätin maanantaina Helsingin kaupungille kirjallisen kysymyksen, miten koronavirusepidemiaan on valmistauduttu ja miten kaupunki torjuu siihen liittyviä ongelmatilanteita ennalta. Toivon, että myös hallituksen toimesta kerrottaisiin, miten Suomessa on käytännössä varauduttu koronan kaltaiseen epidemiaan.

Taloudellinen itsenäisyys on tasa-arvon perusta turvapaikanhakijoillakin

Turvapaikanhakijoille maksettavissa tuissa on nykyään kummallinen piirre: Perheen tuet maksetaan yleensä miehen tilille, eikä hänen vaimollaan ole välttämättä lainkaan rahaa omassa käytössään. Tämä käytäntö ei edusta pohjoismaista käsitystä sukupuolten välisestä tasa-arvosta. Teinkin eduskunnalle toimenpidealoitteen, että nämä tuet pitäisi tietenkin maksaa jokaisen aikuisen omalle henkilökohtaiselle pankkitilille. Taloudellinen itsenäisyys on tasa-arvon olennainen perusta.

Turvapaikanhakija, joka on saapunut Suomeen, on siis oikeutettu vastaanottorahaan sekä käyttörahaan. Rahan maksamisessa noudatetaan soveltuvin osin toimeentulotukilakia. Sen mukaan tuki maksetaan sen hakijalle hänen ja hänen perheensä elatukseen.

Lähtökohtaisesti perheelle myönnetään yksi prepaid-kortti sille, joka toimii perhekuntakohtaisen vastaanottorahahakemuksen hakijana. Korttijärjestelmässä ei ole rinnakkaiskorttimahdollisuutta, mutta kortinhaltija voi myöntää korttinsa käyttöoikeuden myös vastaanottokeskuksen asiakkuudessa olevalle puolisolleen. Myös maahan yksin saapunut alaikäinen, vähintään 13-vuotias, turvapaikanhakija voi saada oman prepaid-kortin.

Samoin kuin toimeentulotuessa, perhe voi itse määritellä, kuka on vastaanottorahan hakija ja kenen tilille se maksetaan. Vastaanottorahan hakija on useimmiten mies ja se maksetaan useimmiten miehen tilille. Tähän voivat olla syynä kulttuuriset tekijät, joiden mukaan miestä pidetään ns. perheen päänä. Tällöin hänen tililleen maksetaan sekä hänen omansa, mutta myös puolison ja mahdollisten lasten rahat. Näin siitä huolimatta, että perheen äiti yleensä vastaa sekä ruokahuollosta, että esimerkiksi lasten vaatetuksesta ja tarvikkeista.

Nämä käytännöt ovat omiaan lisäämään valmiiksi heikossa asemassa olevan naisen taloudellista riippuvaisuutta miehestään vieraassa maassa. Esimerkiksi edellä mainittuun prepaid-korttiin voi saada käyttöoikeuden vain hakijan suostumuksella. Jos hakija ei anna suostumustaan, toinen puoliso on täysin riippuvainen hakijasta. Samoin toimitaan usein myös toimeentulotuen maksamiseen liittyen. Tämä ei ole oikein.

Vastaanottorahan hakemisen ja maksamisen käytännöt eivät saisi entisestään vahvistaa sukupuolten välistä epätasa-arvoa turvapaikanhakijoiden perheissä. Vastaanottokeskusten ei pidä omalla toiminnallaan vahvistaa puolisoiden välistä taloudellista riippuvuutta, vaan asettaa yksilöt tasavertaiseen asemaan. Suomen hyvinvointivaltion tukipalvelut lähtevät yksilöstä. Tänne tuleville turvapaikanhakijoille on myös annettava heti alusta asti vahva viesti siitä, että sukupuolten välillä vallitsee tasa-arvo.

Edellä olevan perusteella ehdotin toimenpidealoitteessani, että hallitus ryhtyisi toimenpiteisiin vastaanottorahan sekä toimeentulotuen maksamiseen liittyvien käytäntöjen muuttamiseksi ja ohjeistaisi maksut maksettavaksi aikuisille henkilöille heidän omille henkilökohtaisille tileilleen. Ehdotin lisäksi, että perheen alaikäisten lasten rahat pitäisi maksaa perheen äidin tilille.

Taustaa:

Turvapaikanhakija, joka on saapunut Suomeen, on oikeutettu vastaanottorahaan sekä käyttörahaan kansainvälistä suojelua hakevan vastaanotosta sekä ihmiskaupan uhrin tunnistamisesta ja auttamisesta säädetyn lain nojalla.

  • Vastaanottorahan määrä on vastaanottorahan perusosalla katettavien menojen ja vähäistä suurempien terveydenhuoltomenojen sekä käytettävissä olevien tulojen ja varojen erotus.
  • Vastaanottorahan perusosa kuukautta kohti on:

1) yksin asuvalla ja yksinhuoltajalla 290 euroa, ateriapalvelut tarjoavassa vastaanottokeskuksessa 85 euroa;
2) muulla kuin 1 kohdassa tarkoitetulla 18 vuotta täyttäneellä 245 euroa, ateriapalvelut tarjoavassa vastaanottokeskuksessa 70 euroa;

3) perheensä kanssa asuvalla lapsella 185 euroa, ateriapalvelut tarjoavassa vastaanottokeskuksessa 55 euroa.

  • Vastaanottorahaa hakevan ja hänen perheensä tulot ja varat otetaan huomioon vastaanottorahaa myönnettäessä toimeentulotuesta annetussa laissa (1412/1997) säädetyllä tavalla.
    Käyttöraha
  • Jos vastaanottokeskus järjestää täyden ylläpidon, johon sisältyvät 19 §:ssä tarkoitetut vastaanottorahan perusosalla ja täydentävällä vastaanottorahalla katettavat menot ja vähäistä suuremmat terveydenhuoltomenot, ilman huoltajaa olevalle lapselle myönnetään vastaanottorahan sijasta käyttöraha
  • Ilman huoltajaa olevan alle 16-vuotiaan lapsen käyttöraha kuukautta kohti on 25 euroa ja 16 vuotta täyttäneen 45 euroa. Käyttöraha voi olla myös tätä pienempi, jos se on perusteltua lapsen ikä ja kehitystaso huomioon ottaen.

Lähde: Laki kansainvälistä suojelua hakevan vastaanotosta sekä ihmiskaupan uhrin tunnistamisesta ja auttamisesta (746/2011)

Mitä parkkipaikan pitäisi maksaa?

Töölönkadulla vuosi sitten valmistuneeseen autojen parkkihalliin ei ole tullut tarpeeksi asiakaita ja se kumisee tyhjyyttään. Alueen asukas kirjoitti Helsingin Sanomien mielipidepalstalla, että yksityinen halliyrittäjä P-Töölö perii pysäköintiluvasta liian kallista kuukausimaksua. Halli tarjoaa sekä lyhytaikaista pysäköintiä että pitkäaikaista pysäköintiä 250-295 euron kuukausihintaan.

Vertailuna voi todeta että kaupungin myöntämät asukaspysäköintiluvat maksavat kantakaupungissa tänä vuonna 28 euroa kuukaudessa ja ensi vuonna 30 euroa. Kauempana keskustasta eli esimerkiksi Munkinseudulla ja Lauttasaaressa hinta on 14 euroa ja ensi vuonna 15 euroa kuukaudessa. Hintaero on siis todellakin huima.

Toisaalta kaupungin asukaspysäköintitunnuksen ostaminen ei tarkoita sitä, että kadulta löytyisi autolle parkkipaikka. Päinvastoin on erittäin mahdollista, että ei löydy, sillä kaupunki myy enemmän pysäköintitunnuksia kuin mitä kadunvarressa on parkitilaa. Parkkihalli takaa asiakkaalleen aina varman pysäköintimahdollisuuden.

Parkkipaikkoja on myös yksittäisten taloyhtiöiden hallussa. Yksittäisiä autotalleja on Oikotiellä vuokrattavana kaikille halukkaille noin 200 euron kuukausihintaa vastaan Töölössä. Taloyhtiöiden asukkailleen tarjoamat tallipaikat ovat yleensä merkittävästi halvempia. Varsinkin pihoilla sijaitsevia ulkoparkkipaikkoja saa Helsingissä vuokrattua jopa asukaspysäköintitunnuksen hintaan.

Mikä näistä erilaisista pysäköintimahdollisuuksista on siis hinnoiteltu väärin ja mikä hinta on oikealla tasolla? Kysymys ei ole helppo. Itse uskon markkinatalouteen ja siihen, että oikea hinta saadaan markkinoilla kysynnän ja tarjonnan kohdatessa. Hinta, jolla parkkipaikka menee kaupaksi, ja jolla se halutaan myydä tai vuokrata, on se oikea hinta.

Jos parkkihallin perimä hinta parkkipaikoistaan on liian korkea, asiakkaat eivät ole halukkaita maksamaan palvelusta. Jos taas kaupungin asukaspysäköintitunnuksen ostaa useampi ihminen kuin paikkoja on edes saatavilla, sen hinta on tämän logiikan mukaan liian alhainen. Varsinkin taloyhtiöt perivät tämän logiikan mukaan aivan liian alhaisia hintoja pysäköintioikeudesta talonsa pihalla ja autotalleissa, sillä usein taloyhtiöissä on pitkä jono parkkipaikkojen saamiseksi.

Taloyhtiöiden osakkaat voivat kuitenkin melko helposti itse vaikuttaa näihin taloyhtiönsä perimiin maksuihin yhtiökokouksessa. Kaupungin toiminta ei ole markkinaehtoista, vaan keskitettyä suunnittelua. Kaupunkiympäristövirastossa ei ole tällä hetkellä käynnissä valmistelua asukaspysäköintimaksujen korottamiseksi, mutta jossain vaiheessa siihen ollaan kuulemma ryhtymässä.

On selvää, että Helsingissä pitää voida ajaa myös autolla. Vaikka pääkaupungin julkinen liikenne on hyvää muihin kuntiin verrattuna, niin kyllä monet helsinkiläisetkin tarvitsevat autoa esimerkiksi työmatkoihinsa, mökkireissuille ja harrastuksiin kulkemiseen. Ei ole realistista ajatella, että yksityisautoilijat häädettäisiin pois edes kaupungin keskustasta. Esimerkiksi taannoinen idealistinen kokeilu autottomasta asuintalosta Kalasatamassa ei toteutunut, kun ilman parkkipaikkoja rakennetun kerrostalon asukkailla oli silti autot ja he vain pysäköivät niitä luvattomiin paikkoihin.

Autopaikkoja siis tarvitaan, mutta ne on hinnoiteltava oikein. Lupia pitäisi myös olla vain sen verran kuin paikkojakin on. Rakennusvirastossa ideoitiin aikoinaan jonkinlaista asukaspysäköintipörssiä, jossa pysäköintilupia voisi ostaa ja myydä reaaliaikaisesti, mutta sen toteuttaminen todettiin kuitenkin liian haastavaksi käytännössä. Jokin vastaava markkinaehtoisempi hinnoittelumalli olisi joka tapauksessa parempi kuin nykyinen.